Viron tasavallan korkein neuvosto

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Viron korkein neuvosto oli Viron sosialistisen neuvostotasavallan päättävä elin. Korkeimman neuvoston XII vaalit pidettiin 18. maaliskuuta 1990. Tuolloin valitiin kansanvaalilla 105 kansanedustajaa. Heistä kaksi kolmannesta piti vaalipuheissaan Viron itsenäisyyden palauttamista edustajantyönsä varsinaisena tavoitteena.

Parlamentin kokoontuessa 40 edustajaa kuului Kansanrintaman edustajiin ja lähes saman verran eli lähes 40 Viron kommunistipuolueen pohjalta syntyneen Vapaa Viro -ryhmän edustajiin. Loput olivat venäjänkielisiä edustajia – osa aatteellisesti lähellä Inter-liikettä. Korkeimman neuvoston vallassaoloaikana sen kokoonpano supistui kuudella jäsenellä. Heistä kaksi lopetti omasta tahdostaan ja neljä Neuvostoliiton asevoimissa palvelevaa luopui Viron kansallisen itsenäisyyden tunnustamisen yhteydessä.[1]

Korkeimman neuvoston toimikausi kesti 2½ vuotta ja päättyi lokakuun 5. päivänä 1992. Parlamentista erotettiin 11. maaliskuuta 1992 neljä venäläistä upseeria, koska heidän ei katsottu olevan suunnitteilla olevan kansalaisuuslain mukaisesti virolaisia.

Toiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viron sosialistisen neuvostotasavallan Korkeimman neuvoston XII kokoonpano aloitti toimintansa 29. maaliskuuta 1990. Puhemiehistön puheenjohtajaksi valittiin Arnold Rüütel. Korkeimman neuvoston puheenjohtajaksi valittiin Ülo Nugis sekä varapuheenjohtajiksi Marju Lauristin ja Viktor Andrejev.

Viron korkein neuvosto päätti seuraavana päivänä 30. maaliskuuta 1990 kansallisesta asemasta. Se mukaan Neuvostoliiton valta Virossa todettiin lainvastaiseksi alusta lähtien ja julistettiin Viron tasavallan palauttaminen ja siirtymäaika alkaneeksi.

Viro sai myös uuden pääministerin. Tehtävään valittiin 2. huhtikuuta 1990 Kansanrintaman johtomies Edgar Savisaar 54 äänellä eli niukalla ääntenenemmistöllä.

Pian sen jälkeen 11. huhtikuuta 1990 korkein neuvosto päätti, että Neuvostoliiton asevelvollisuus ei vastaa Viron sosialistisen neuvostotasavallan asemaa. Toukokuun 8. päivä korkein neuvosto päätti korvata nimen "Viron sosialistisen neuvostotasavalta" nimellä "Viron tasavalta". Kansanedustajista 73 kannatti nimenmuutosta, 14 äänesti vastaan ja kaksi pidättyi äänestyksestä.

Itsenäistymiskehityksen ja tekemiensä päätösten seurauksena Viron korkein neuvosto joutui 15. toukokuuta 1990 Inter-liikkeen provokaation kohteeksi. Silloin yrittivät itsenäisyyttä vastustavat vironvenäläiset tunkeutua parlamenttitaloon Toompealle. Tilanne päättyi kuitenkin lopulta rauhallisesti.[2]

Helmikuussa 1991 korkein neuvosto päätti järjestää kansanäänestyksen, jonka tulos tuli olemaan Viron tasavallan valtioelinten työn pohjana ylimenokauden ajan. Äänestys suoritettiin 3. maaliskuuta 1991 ja siinä kysyttiin: "Haluatteko Viron tasavallan itsenäisyyden palauttamista?" Äänestämässä kävi 83 % äänioikeutetuista, ja itsenäisyyden puolesta äänesti 78 %.

Alkanut kehitys johti lopulta 20. elokuuta 1991 itsenäisyyteen. Kyseisenä päivänä klo 23.03 Viron korkein neuvosto vahvisti 69 äänen enemmistöllä päätöksen Viron kansallisesta itsenäisyydestä. Itsenäisyyspäätöksen lisäksi korkein neuvosto päätti:

  • kutsua koolle perustuslakia säätävän yleiskokouksen, jonka muodostavat Viron korkeimman neuvoston lainsäädäntöelimen, Viron tasavallan korkeimman neuvoston ja Viron tasavallan kansalaisia edustavan Viron kongressin valtuuttamaat edustajat, tehtävänään Viron tasavallan perustuslain säätäminen ja sen alistaminen kansanäänestykseen, joka järjestettiin 28. kesäkuuta 1992 sekä
  • järjestää Viron tasavallan uuden perustuslain mukaiset Viron tasavallan parlamenttivaalit vuoden 1992 kuluessa, jotka järjestettiinkin 20. syyskuuta 1992.

Perustuslaki ja sen osana kansalaisuuslaki olivat ankaran valtataistelun kohteena. Osapuolina olivat Korkein neuvosto ja etnisten virolaisten valitsema Viron kongressi, jolla oli tiukempi linja. Viron kongressin edustajien mielestä periaatteessa vain entisen, ennen vuotta 1940 olleiden Viron kansalaisten jälkeläiset olivat heidän mielestään oikeutettuja uuteen kansalaisuuteen.[3] Kompromissiksi kansalaisuuskiistaan Korkein neuvosto järjesti kansanäänestyksen 28. kesäkuuta 1992, jossa uusi perustuslaki sai 66 prosentin kannatuksen, kun osallistuneista 92 % kannatti uutta vahvaan parlamenttiin pohjautuvaa perustuslakiehdotusta. Äänioikeuden laajentaminen Viron kansalaisuutta anoneille torjuttiin. Kysymys koski maassa asuvia n. 600 000 venäläistä.

Itsenäisyyspäätöksen tehneet edustajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itsenäisyyttä kannattivat seuraavat edustajat:

Ülle Aaskivi, Mati Ahven, Andres Ammas, Tõnu Anton, Uno Anton, Lembit Arro, Hillar Eller, Kaljo Ellik, Ignar Fjuk, Illar Hallaste, Liia Hänni, Arvo Junti, Jaak Jõerüüt, Rein Järlik, Ants Järvesaar, Villu Jürjo, Hillar Kalda, Teet Kallas, Peet Kask, Johannes Kass, Kalju Koha, Valeri Kois, Mai Kolossova, Jüri Kork, Toomas Kork, Heino Kostabi, Ahti Kõo, Tiit Käbin, Ants Käärma, Mart Laar, Marju Lauristin, Enn Leisson, Jüri Liim, Jaan Lippmaa, Alar Maarend, Tiit Made, Mart Madisson, Tõnis Mets, Aavo Mölder, Ülo Nugis, Ants Paju, Eldur Parder, Heldur Peterson, Andrei Prii, Priidu Priks, Jüri E. Põld, Enn Põldroos, Koit Raud, Jüri Reinson, Andrus Ristkok, Jüri Rätsep, Arnold Rüütel, Tõnu Saarman, Edgar Savisaar, Hanno Schotter, Lehte Sööt, Aldo Tamm, Rein Tamme, Andres Tarand, Indrek Toome, Enn Tupp, Ain Tähiste, Uno Ugandi, Ülo Uluots, Heinrich Valk, Ants Veetõusme, Rein Veidemann, Helgi Viirelaid, Vaino Väljas

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Zetterberg, Seppo: Viron historia. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1989. ISBN 951-746-520-3.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Veidemann, Rein: Viron parlamentti tenttikuumeessa. Kaleva, Toukokuu 1990.
  2. Rutanen, Reijo: Baltian kohtalo on Euroopan kohtalo. Suomen Kuvalehti, 1990, nro 21, s. 20–27.
  3. Lindstedt, Risto: Viron kevään välirikko. Suomen Kuvalehti, 1992, nro 11, s. 18–21.