Väinö Petrelius
Väinö Armas Petrelius (4. helmikuuta 1897 Helsinki – 13. helmikuuta 1918 Helsinki) oli suomalainen hilfsgruppenführer Saksan armeijassa. Hän oli sotilaskoulutuksensa ensimmäisen maailmansodan aikana Saksassa saanut jääkäri, joka sai tulikasteensa Saksan itärintamalla Misse-joella vuonna 1916. Myöhemmin hän osallistui Suomen sisällissotaan joukkojen komentajana Länsi-Uudellamaalla ja joutui lopulta punaisten teloittamaksi Helsingissä.[1][2]
Perhe ja koulutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Petreliuksen vanhemmat olivat arkkitehti Albert Petrelius ja Agnes Maria Rönnqvist. Hän kävi kuusi luokkaa Helsingin suomalaista lyseota.[1][2]
Jääkärikausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Petrelius liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan jääkäripataljoona 27:n 1. konekiväärikomppaniaan 15. joulukuuta 1915. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella ja Riianlahdella, josta hänet siirrettiin 8. joulukuuta 1916 alkaen pataljoonan täydennysjoukkoon ja komennettiin räjäytyskursseille Berliiniin ja Kieliin. Kurssien jälkeen hänet komennettiin keväällä vuonna 1917 suorittamaan erikoistehtäviä Ruotsiin ja Suomeen. Tällä matkallaan hänet pidätettiin Ruotsin ja Suomen rajalla. Myöhemmin hän oleskeli Ruotsissa viranomaisten sikäläisten valvonnassa Luulajassa ja Upsalassa. Hänen vapauduttua hän jatkoi valmisteluja alkuperäisen tehtävänsä suorittamiseksi.[1][2]
Marraskuussa hänet komennettiin Ruotsista Suomeen, missä hänen tuli osallistua suojeluskuntajoukkojen kouluttamiseen. Suomeen (Turkuun) hän saapui purjeveneellä Ahvenanmaan kautta 8. joulukuuta 1917 yhdessä jääkäri Paavo Talvelan ja gruppenführer Paul Walleniuksen kanssa. Turusta hänet määrättiin 28. joulukuuta 1917 opettajaksi Vimpelin sotakouluun. Sotakoulussa hän toimi opettajana Pokelan komppaniassa.[1][2]
Suomen sisällissota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Petrelius matkusti kurssien päätyttyä 18. tammikuuta 1918 Helsinkiin, jossa hänen tehtävänään oli kouluttaa paikallisia suojeluskuntajoukkoja. Sisällissodan taistelutoimien alettua Helsingin suojeluskunnat päättivät olla ryhtymättä aseelliseen toimintaan punakaarteja vastaa. Tästä huolimatta Petrelius kokosi sata miehisen joukon Kulosaareen, josta hän läksi 27. tammikuuta 1918 aamulla joukkoineen kohti Sipoota, jossa hänen joukkoihinsa yhtyi Sipoon paikalliset suojeluskuntajoukot.[3] Näin muodostetun niin sanotun Vihreän pataljoonan komentajana hän johdatti joukkonsa hyökkäykseen Keravan taistelussa.[1][2]
Huonosti suunniteltu Keravan valtausyritys jäi häneltä kumminkin haaveeksi ja muistona taistelusta hän sai myös haavoja.[4] Epäonnistuneen Keravan valtauksen jälkeen Petrelius vetäytyi takaisin Sipooseen, missä hän järjesti joukkonsa paikkakunnan puolustukseen. Sipoosta Petrelius johdatti joukkonsa edelleen taisteluihin Martinkylään ja Nikkilään, jonka jälkeen hän suuntasi joukkoineen edelleen Porvooseen, josta hän jatkoi edelleen Pellingin saaristoon. Pellingin taisteluissa Petrelius toimi taisteluiden johtajana. Pellingistä hän kumminkin joutui huonon sotamenestyksen päätteeksi murtautumaan punaisten linjojen läpi, jonka jälkeen hän hajotti joukkonsa.[1][2]
Murtautumisen jälkeen hän jatkoi 12. helmikuuta 1918 matkaansa muutamien Vihreän pataljoonan esikunnan jäsenten kanssa Helsinkiin, missä hän järjesteli apujoukkoja hajaantuneille joukoillensa. Näissä puuhissa hän joutui kumminkin punaisten vangiksi ja hänet ammuttiin 13. helmikuuta 1918 yhdessä kolmen seuralaisensa kanssa. (Tosin virkatodistuksen mukaan hänen kuolinajakseen on merkitty 20. helmikuuta 1918)[5] Hänet haudattiin Helsingin uudelle hautausmaalle.[1][2]
Ylennykset ja kunniamerkit .svg){kind=small}
| Ylennykset | Kunniamerkit | |
|
   |
|
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kirjat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Puolustusministeriön Sotahistoriallisen toimiston julkaisuja IV, Suomen jääkärien elämäkerrasto, WSOY Porvoo 1938.
- Sotatieteen Laitoksen Julkaisuja XIV, Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975, Vaasa 1975 ISBN 951-99046-8-9.
Lehdet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Hakkapeliitta
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d e f g Suomen jääkärien elämäkerrasto 1938
- ↑ a b c d e f g Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975
- ↑ Hakkapeliitta 6/1927 s. 10-12. Artikkeli: Suomen itsenäisyyden historian ääriviivoja. Kirjoittanut lehtori Kaarle Soikkeli.
- ↑ Hakkapeliitta 6/1927 s. 11. Artikkeli: Suomen itsenäisyyden historian ääriviivoja. Kirjoittanut lehtori Kaarle Soikkeli. Keravan taistelussa kaatui 3 valkoista ja haavoittui 9 sekä 4 vankina surmattua. Punaisten menetykset olivat 6 kaatunutta ja 5 haavoittunutta.
- ↑ Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975, huomautus henkilöartikkelin yhteydessä
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Helsingin tuntemattoman 21-vuotiaan sankarin murhasta pian 100 vuotta. Juha-Pekka Tikka, Verkkouutiset 1.6.2017.