Tommi Nakari

Wikipediasta
Tämä on arkistoitu versio sivusta sellaisena, kuin se oli 14. tammikuuta 2019 kello 13.33 käyttäjän Styroks (keskustelu | muokkaukset) muokkauksen jälkeen. Sivu saattaa erota merkittävästi tuoreimmasta versiosta.
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Tommi Taneli Nakari (s. 1967) on suomalainen väkivaltarikollinen, joka on syyllistynyt vuosien saatossa kolmeen henkirikokseen. Näissä tapoissa surmansa ovat saaneet Nakarin avovaimo, äiti ja tyttöystävä. Myös Nakarin veljet ovat rikoksista tuomittuja.[1]

Ensimmäinen henkirikos

Vuonna 1992 Nakari syyllistyi ensimmäiseen henkirikokseensa. Hän puukotti avovaimoaan useaan otteeseen ja viilsi tämän kurkun auki nautittuaan reilusti alkoholia ja lääkkeitä. Virottuaan Nakari ei muistanut tekoaan, ja löydettyään avovaimon kuolleena hän yritti itsemurhaa. Hän asui jonkin aikaa ruumiin kanssa ja jatkoi samalla päihteiden käyttöä. Lopulta poliisi saapui ja Nakari jäi kiinni.

Kävi ilmi, että Nakari oli iskenyt avovaimoaan puukolla ainakin 21 kertaa. Hän oli uhkaillut naista kuolemalla jo aiemmin. Avoliittoa oli kestänyt viisi kuukautta.

Vaikeasta persoonallisuushäiriöstä kärsinyt Nakari sai 12 vuoden ja 4 kuukauden tuomion murhasta täyttä ymmärrystä vailla. Hovioikeudessa tuomio muuttui ja rangaistus lieveni, koska Nakarin katsottiin syyllistyneen murhan sijasta tappoon.

Toinen henkirikos

Nakari vapautui vuonna 1998 ja surmasi seuraavana uhrinaan 56-vuotiaan äitinsä nyrkein ja teräasein. Nakari ei taaskaan muistanut teostaan mitään. Hän sai 10 vuotta ja 8 kuukautta vankeutta taposta ja pahoinpitelystä.

Kolmas henkirikos

Vapauduttuaan ehdonalaiseen Nakari alkoi seurustella Anna-Emilia Simniceanun kanssa. 26-vuotias Simniceanu katosi tammikuussa 2008 ja löytyi pian kuolleena mökin rannasta. Poliisi tavoitti Nakarin Kuopiosta. Myöhemmin 41-vuotias mies tuomittiin teräaseella ja tukehduttamalla tehdystä taposta 14,5 vuoden vankeuteen. Ehdonalaiseen hän ei enää pääse, vaan rangaistus on kärsittävä kokonaan.[2] Simniceanun tappamisesta langetettu pitkä tuomio pysyi Itä-Suomen hovioikeudessa.[3]

Lähteet