Wallace Henry Hartley

Titanicin orkesteri. Hartley keskellä.

Wallace Henry Hartley (2. kesäkuuta 1878 – 15. huhtikuuta 1912) oli RMS Titanicin viulisti ja orkesterinjohtaja. Hän tuli kuuluisaksi Titanicin murhenäytelmän keskellä, johtaessaan kahdeksanhenkistä orkesteria aluksen upotessa ajattelematta omaa pelastautumistaan.

Elämäkerta

Wallace Hartley syntyi Lancashiren Colnessa Englannissa kesäkuun toisena 1878. Koulussa hän oppi soittamaan viulua, ja vuonna 1909 hän sai paikan viulistina Cunard Linen valtamerialuksella. Ollessaan Cunard Linen palveluksessa hän soitti pääasiassa RMS Mauretanialla. Vuonna 1912 Hartley työskenteli musiikkitoimisto C.W. & F.N. Blackin palveluksessa, joka toimitti muusikkoja Cunard Linelle sekä sen kilpailijalle White Star Linelle.

Huhtikuussa 1912 Hartleylle annettiin paikka White Star Linen uuden loistoristeilijän Titanicin orkesterinjohtajana. Aluksi hän oli vastentahtoinen jälleen kerran jättämään kihlattuaan Maria Robinsonia, jota hän oli juuri kosinut. Mutta tarkemmin ajateltuaan Hartley huomasi, että matka Titanicilla voisi tuoda hänelle enemmän työtarjouksia tulevaisuudessa.

Kun Titanic törmäsi jäävuoreen ja alkoi upota, Hartley ja muut orkesterinjäsenet kokoontuivat soittamaan musiikkia rauhoittaakseen matkustajia ja pitääkseen yllä toiveikasta ilmapiiriä miehistön auttaessa naisia ja lapsia pelastusveneisiin. Useat eloonjääneistä vannoivat, että Hartley ja laivan muusikot jatkoivat soittamista aina siihen saakka, kunnes Titanicin kannet olivat niin jyrkässä kulmassa, että muusikot menettivät jalansijansa ja liukuivat mereen.

Kukaan laivan muusikoista ei pelastunut. Orkesterin toiminnasta tehtiin suorastaan legenda.

Viimeinen virsi?

Hartleyn ja Titanicin viimeiset hetket ovat vuodesta 1912 saakka olleet kiistanalaisia. Osa eloonjääneistä muistaa kuulleensa orkesterin viimeisenä kappaleena virren "Nearer, My God, to Thee" ("Sua kohti, Herrani"). Hartleyn ystävät myöhemmin kertoivat, että se tai "O God, Our Help in Ages Past" olisi virsi, jonka Hartley olisi valinnut mikäli hän joutuisi uppoavalle laivalle. Tämä on ajatuksenakin mahdoton: soittajat jatkoivat työtään viime hetkeen estääkseen paniikkia - ja hautajaisvirsi olisi vaikuttanut täsmälleen päinvastoin.

"Titanic-hymnin"' nimellä tunnettu virsi esitetään Englannissa kahdellakin täysin eri sävelellä, ja Yhdysvalloissa (kuten myös Saksassa ja Suomessakin) käytetään kolmatta näistä täysin poikkeavaa eli Lowell Masonin unohtumattomaksi kutsuttua säveltä; tällä sävelmällä virsi soi myös saksalaisessa elokuvassa Titanic (1943).; lisäksi orkesteri koostui kahdesta normaalisti täysin erillään soittaneesta yhtyeestä (jousikvintetti ja pariisilaistrio) ja soitti ensi kerran yhdessä - siis musiikin täytyi olla jotain sellaista, jonka jokainen soittaja osasi ulkoa ja pystyi soittamaan ilman nuotteja.

Tätä edellytystä ei edellä mainittu virsisävelmä täyttänyt - ja kuinka englantilaiset soittajat olisivat käyttäneet heille täysin vierasta sävelmää?

Walter Lordin kirjassa Titanicin kohtalonyö (1955) uppoamisen kuvaus perustuu pääosin laivalla loppuun saakka olleen sähköttäjä Harold Briden kertomukseen, jossa hän kertoo orkesterin soittaneen viimeisenä kappaleena "Syksy"-nimisen suositun kappaleen; kyseessä oli tällä kutsumanimellä tunnettu suosittu muoti-iskelmä, jota soitettiin kahviloissa, luistinradoilla ja vastaavissa paikoissa ja jonka jokseenkin jokainen tuon ajan ihminen tunsi; virallinen nimi oli "Songe d´Automne" (Syksyn laulu). Voidaan siis sanoa lähes täydellisellä varmuudella, että juuri tuo hilpeän pulppuileva valssi oli viimeisenä Titanicilla soitettu sävelmä - koska se täyttää täydellisesti vaateen että jokaisen soittajan olisi pitänyt osata se.

Lord kirjoitti aiheesta tasan kolmekymmentä vuotta myöhemmin eli vuonna 1985 toisen selventävän osan The Night lives on, jossa hän tieteellisen tarkasti käy läpi mitä todellisuudessa tapahtui ja ajoittain kovakouraisestikin ruotii myytit hajalle. Hän kertoo myös vaietun tosiasian: kun soittajien sankaruutta julkisuudessa ylistettiin, samaan aikaan heidät palkannut musiikkitoimisto velkoi heidän omaisiltaan hyvin pientä noin kuudentoista shillingin (nykyrahassa noin yhden euron) suuruista saatavaa yhtiön nappien ja lyyramerkkien ompelusta virkapukuihin - ei puhettakaan että soittajien saamatta olleet palkat olisi maksettu: pesti katkesi aluksen upotessa ja palkat jäivät ikuisiksi ajoiksi maksamatta.

Samoin soittajien palkkoihin liittyi omituisia asioita: muutamien puntien säästön vuoksi soittajat eivät olleet miehistöä vaan heidät oli merkitty toisen luokan matkustajiksi ja nimellinen lipunhinta vähennettiin heidän palkastaan. Asian takana oli musiikkitoimisto, joka oli luvannut varustamolle "parempaa musiikkia halvemmalla": soittajat olivat sen eikä varustamon palveluksessa ja heille maksettiin alle puolet aiemmasta. Valinnan varaa ei tosin ollut: pääjohtaja Ismay suhtautui kylmäkiskoisesti soittajien valituksiin.

Samoin Lord kertoo, kuinka korvauksiin suhtauduttiin: varustamo, musiikkitoimisto ja vakuutusyhtiö lähettelivät kuukausien ajan tätä asiaa toinen toisilleen - kunnes lopulta uhreja auttamaan perustettu Titanicin avustusrahasto otti korvaukset vastuulleen - ja maksoi myös musiikkitoimistolle heidän pienet saamisensa.

Ruumiita keräämään lähetetty kaapelilaiva SS Mackay-Bennet löysi Wallace Henry Hartleyn ruumiin, ja hänet haudattiin kotikaupunkiinsa Colneen. Hartleyn hautajaisiin osallistui 40 000 ihmistä, ja viimeisenä virtenä soitettiin "Nearer, My God, to Thee".

Tästä lienee legenda "Titanic-hymnistä" saanut alkunsa.