Tämä on lupaava artikkeli.

Vernon Duke

Wikipediasta
Tämä on arkistoitu versio sivusta sellaisena, kuin se oli 8. heinäkuuta 2010 kello 20.15 käyttäjän Zache (keskustelu | muokkaukset) muokkauksen jälkeen. Sivu saattaa erota merkittävästi tuoreimmasta versiosta.
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Vladimir Dukelski
[[Tiedosto:|250px|Dukelski vuonna 1937]]
Dukelski vuonna 1937
Henkilötiedot
Syntynyt10. lokakuuta 1903
Kuollut16. tammikuuta 1969 (65 vuotta)
Ammatti säveltäjä
Muusikko
Taiteilijanimi Vernon Duke
Tyylilajit populaarimusiikki,
taidemusiikki

Vladimir Aleksandrovitš Dukelski (ven. Владимир Александрович Дукельский, 10. lokakuuta 1903 – 16. tammikuuta 1969), taiteilijanimeltään Vernon Duke, oli venäläissyntyinen populaari- ja klassisen musiikin säveltäjä joka vietti suurimman osan elämästään Yhdysvalloissa. Hänen tunnetuimpia kappaleitaan ovat ”I Can't Get Started”, ”Autumn in New York” ja ”April in Paris”.[1]

Dukelski julkaisi klassisen musiikin teoksensa syntymänimellään (amerikkalaisittain translitteroituna Vladimir Dukelsky) ja käytti viihdemusiikin puolella George Gershwinin hänelle ehdottamaa taiteilijanimeä Vernon Duke.[2][3]

Elämä

Nuoruus

Dukelski syntyi nykyisen Valko-Venäjän valtion alueella sijaitsevassa Parafjanovon kylässä Venäjän keisarikunnassa, äidin ollessa matkalla Pihkovaan.[3] Hänen isänsä oli rakennusinsinööri[1] ja perhe kuului venäläiseen aatelistoon.[3] Lapsuutensa Dukelski vietti Kiovassa.[3] Hän osoitti musiikillista lahjakkuutta jo lapsena, ja kirjoitti kahdeksanvuotiaana ensimmäisen balettinsa.[1] 11-vuotiaana hänet hyväksyttiin Kiovan konservatorioon opiskelemaan musiikkia nimekkäiden opettajien johdolla. Säveltämistä Dukelskille opetti Reinhold Glière,[3] pianonsoittoa Marian Dombrovski[1] ja musiikin teoriaa Boleslav Javorski[2]. Konservatoriossa opiskeli samaan aikaan muun muassa Vladimir Horowitz.[3]

Vuonna 1919 Venäjän sisällissodan aiheuttamat levottomuudet pakottivat Dukelskin perheen monien muiden aatelisperheiden tavoin muuttamaan pois Venäjältä. He asuivat puolitoista vuotta Konstantinopolissa, jossa Vladimir työskenteli soittamalla pianoa kahviloissa.[3] Vuonna 1921 kaupungissa esitettiin Dukelskin säveltämä baletti Conte d’une nuit syrienne.[4]

Muutto New Yorkiin ja Euroopan-matka

Dukelski muutti vuonna 1921 Yhdysvaltoihin, New Yorkiin, missä hänen sävellyksensä alkoivat ensimmäistä kertaa saada huomiota osakseen.[3] Erään modernistisen sävellyksensä esityksessä hän tapasi amerikanjuutalaisen säveltäjän George Gershwinin, josta tuli 19-vuotiaan Dukelskin läheinen ystävä ja neuvonantaja. Hän etsi Dukelskille työtä sovittajana ja kannusti tätä säveltämään amerikkalaistyylistä populaarimusiikkia.[4] Gershwin myös ehdotti Dukelskille taiteilijanimeä Vernon Duke, jonka tämä sitten ottikin käyttöön populaarimusiikin julkaisuissaan. Klassisen musiikin sävellyksissään hän kuitenkin jatkoi oikean nimensä käyttämistä.[3]

Vuonna 1924 Dukelski palkattiin kirjoittamaan musiikki Sergei Djagilevin Ballets russes -ryhmän oopperaan Zephyre et Flora. Työtä varten hän muutti Pariisiin ja ystävystyi kaupungissa venäläisen säveltäjän Sergei Prokofjevin kanssa. Hän tutustui myös muihin Pariisin taidemaailman suuriin nimiin mukaan lukien Pablo Picasso, Jean Cocteau, George Balanchine, ja Coco Chanel. Ooppera valmistui seuraavana vuonna; siihen kirjoitti koreografian Léonide Massine ja lavastuksesta ja puvustosta vastasi Georges Braque.[3]

Zephyre et Floren ollessa tuotannossa Dukelsky alkoi kirjoittaa musiikkia lontoolaisiin teatterinäytöksiin. Ensimmäisenä isompana teatteriprojektinaan hän sävelsi puolet kappaleista West End -musikaaliin Yvonne vuonna 1926. Kaksi vuotta myöhemmin hän sävelsi musiikin Edgar Wallacen kirjaan perustuvaan näytelmään The Yellow Mask.[4] Dukelskin ensimmäisen sinfonia sai ensiesityksensä Pariisissa vuonna 1928 Serge Koussevitzkyn orkesterin soittamana.[2] Heinäkuussa 1929 säveltäjä jätti Pariisin ja muutti pysyvästi takaisin New Yorkiin.[4]

Broadway

Palattuaan New Yorkiin Dukelski työskenteli Broadway-näytelmien musiikin parissa. Hänen ensimmäinen Broadway-musikaalinsa oli vuonna 1930 ensi-iltansa saanut Garrick Gaieties, jonka sanoittivat E. Y. Harburg ja George Gershwinin veli Ira Gershwin.[5] Harburg, Gershwin ja Dukelski kirjoittivat musikaaliin kappaleen ”I Am Human After All”, ja Dukelski teki yhteistyössä Harburgin kanssa vielä lisämateriaalia musikaalin Broadway-esitysten jälkeiselle kiertueelle.[4] Samana vuonna Dukelskin säveltämä ja Howard Dietzin sanoittama ”Talkative Toes” otettiin mukaan Dietzin ja Arthur Schwartzin musikaaliin Three’s a Crowd[4] ja klassisen musiikin puolella Bostonin sinfoniaorkesteri esitti Koussevitzkyn johtamana hänen toisen sinfoniansa.[3]

Dukelskin ensimmäinen menestyskappale populaarimusiikin puolella oli Harburgin sanoittama ”April in Paris” vuoden 1932 musikaalista Walk a Little Faster.[2] Näytelmä oli ensimmäinen Dukelskin yksin säveltämä Broadway-tuotanto. ”April in Paris” lisättiin ohjelmistoon musikaalin Bostonissa esitettyjen harjoitusten aikana ja se sai ylistystä sikäläisiltä kriitikoilta, mutta ei saavuttanut samanlaista menestystä New Yorkissa. Syynä saattoi olla näyttelijä Evelyn Hoeyn sairastama kurkunpäätulehdus, joka vaimensi esityksen tehoa. Kappale nousi suosioon vasta näytelmän esitysten loputtua, kun ensin blueslaulaja Marian Chase otti sen ohjelmistoonsa ja myöhemmin Freddy Martinin ja Henry Kingin levytykset nousivat singlelistoille. Myöhemmin kappaleesta on tullut muun muassa Thelonious Monkin, Charlie Parkerin ja Count Basien esittämä jazzstandardi.[6]

Vuonna 1934 Dukelski ja Harburg tekivät kappaleet ”I Like the Likes of You” ja ”What Is There to Say” musikaaliin Ziegfeld Follies of 1934.[2] Temperamenttiset miehet kuitenkin riitautuivat musikaalin kirjoittamisen yhteydessä, ja ”I Like the Likes of You” jäi heidän viimeiseksi yhteiseksi kappaleekseen.[7] Dukelski sanoitti itse kappaleen ”Autumn in New York”, joka esitettiin joulukuussa 1934 Thumbs Up -revyyn päätösnumerona.[3] Kappale syntyi, kun Dukelski Connecticutissa asuessaan alkoi tuntea kaipuuta vauhdikkaaseen New Yorkiin.[7] Siitä tuli 13 vuotta myöhemmin hitti Frank Sinatralle.[8] Dukelskin baletti Jardin Public, joka perustui André Giden kirjoittamaan tarinaan, esitettiin myös vuonna 1934.[4]

Dukelskin ja Harburgin tiet erosivat, kun Broadway-tuottajat määräsivät miehet työskentelemään kahteen eri musikaaliin. Dukelski sai aisaparikseen sanoittaja Ira Gershwinin, joka oli vapaa veljensä Georgen viimeistellessä Porgy ja Bess -musikaalia. Miehet kirjoittivat musiikin Ziegfeld Follies of 1936 -näytelmään, jossa pikemmin näyttelijänä kuin laulajana tunnettu Bob Hope esitti kappaleen ”I Can’t Get Started”.[9] Tästä kappaleesta tuli seuraavana vuonna hitti trumpetinsoittaja Bunny Beriganille, jonka nauhoitus valittiin vuonna 1975 Grammy Hall of Famen historiallisten äänilevyjen kokoelmaan.[10] Beriganin nauhoituksen ansiosta siitä tuli erityisen suosittu trumpetistien keskuudessa.[11]

Vuonna 1936 Dukelskille myönnettiin Yhdysvaltojen kansalaisuus. Hän palveli toisen maailmansodan aikana Yhdysvaltain rannikkovartiostossa.[3] Vuonna 1938 saivat ensi-iltansa Dédicaces-konsertto ja oratorio The End of St. Petersburg, jota esittivät New Yorkin Schola cantorum sekä New Yorkin filharmonikot.[3] Hän myös sävelsi rannikkovartiostolle revyyesityksen Tars and Spars, jossa esiintyi tuolloin vielä tuntematon Sid Caesar.[3]

Dukelskin kaupallisesti menestynein Broadway-näytelmä oli kokonaan mustien näyttelijöiden esittämä Cabin in the Sky, joka sai ensi-iltansa vuonna 1940.[2] Dukelskin Ballets russes -ryhmästä ennestään tuntema George Balanchine suunnitteli näytelmään koreografian ja toimi samalla myös ohjaajana.[9] Sanoituksista vastasi nuori John La Touche.[9] Näytelmän suosituin kappale oli Ethel Watersin laulama ”Taking a Chance on Love”.[2] Metro-Goldwyn-Mayer tuotti näytelmästä elokuvaversion kolme vuotta myöhemmin; Dukelski itse oli rannikkovartioston palveluksessa tuona aikana, ja jäi E. Y. Harburgin ja säveltäjä Harold Arlenin tehtäväksi kirjoittaa lisämateriaalia elokuvaan. Myöhemmin Dukelski on sanonut, että olisi ollut valmis säveltämään elokuvaan ja että Harburg keinotteli MGM-suhteidensa avulla pestin itselleen.[9]

Uran hiipuminen ja loppuvuodet

Dukelski jatkoi musiikin kirjoittamista rannikkovartiostossa ollessaan, ja sävelsi muun muassa Eddie Cantorin ainoan Broadway-esiintymisen Banjo Eyes (1941) sekä pahasti epäonnistuneen näytelmän The Lady Comes Across (1942).[9] Hänen suosionsa lähti 1940-luvulla laskuun, ja vuonna 1946 säveltäjä päätti muuttaa takaisin Pariisiin.[2] Kaksivuotisen vierailunsa aikana hän sävelsi edelleen sekä klassista että populaarimusiikkia, nyt ranskaksi sanoitettuna.[3]

Palattuaan takaisin Yhdysvaltoihin vuonna 1948 Dukelski asui ensin vähän aikaa New Yorkissa, kunnes muutti Kaliforniaan.[3] Hän osallistui Broadway-projekteihin, kuten Bette Davisin tähdittämään Two’s Company -näytelmään, joka kamppaili vaikeuksien kanssa koko tuotannon ajan.[9] Vuonna 1955 hän lopetti lopullisesti oikean nimensä käyttämisen ja julkaisi lopun tuotantonsa Vernon Duken nimellä.[3] Vuonna 1957 hän meni naimisiin laulaja Kay McCrackenin kanssa.[2]

Dukelski julkaisi 1950- ja 1960-luvulla myös kirjallista tuotantoa. Hänen omaelämäkertansa Passport to Paris ilmestyi vuonna 1955.[3] Vuonna 1962 hän julkaisi runokokoelman Epistles,[2] ja vuonna 1963 musiikkiaiheisen kirjan Listen Here! A Critical Essay on Music Deprecation.[3] Hänen viimeiseksi suureksi teoksekseen jäi vuonna 1966 valmistunut Anima Eroica (Ode to St. Brigitte).[2] Dukelski kuoli tammikuussa 1969 keuhkosyöpäleikkauksessa.[3]

Lista näytelmistä

Tähän on listattu teatterinäytelmät, joihin Dukelski sävelsi vähintään yhden kappaleen.[12]

  • Katja the Dancer (helmikuu 1925, Lontoo)
  • Yvonne (toukokuu 1926, Lontoo)
  • Two Little Girls in Blue (huhtikuu 1927, Portsmouth)
  • The Bow-Wows (lokakuu 1927, Lontoo)
  • The Yellow Mask (helmikuu 1928, Lontoo)
  • Open Your Eyes (elokuu 1929, Edinburgh)
  • Garrick Gaieties (kesäkuu 1930, New York)
  • Three’s a Crowd (lokakuu 1930, New York)
  • Shoot the Works (heinäkuu 1931, New York)
  • Walk a Little Faster (joulukuu 1932, New York)
  • Ziegfeld Follies of 1934 (tammikuu 1934, New York)
  • Thumbs Up (joulukuu 1934, New York)
  • Ziegfeld Follies of 1936 (tammikuu 1936, New York)
  • The Show Is On (joulukuu 1936, New York)
  • A Wagabond Hero (joulukuu 1939, Washington)
  • Keep Off the Grass (toukokuu 1940, New York)
  • Ice Capades of 1941 (syyskuu 1940, New York)
  • It Happens on Ice (lokakuu 1940, New York)
  • Cabin in the Sky (lokakuu 1940, New York)
  • Banjo Eyes (joulukuu 1941, New York)
  • The Lady Comes Across (tammikuu 1942, New York)
  • Dancing in the Streets (maaliskuu 1943, Boston)
  • Nantucket (1943, peruttu)
  • Jackpot (tammikuu 1944, New York)
  • Tars and Spars (toukokuu 1944, New York)
  • Sadie Thompson (marraskuu 1944, New York)
  • Sweet Bye and Bye (lokakuu 1946, New Haven)
  • Casey Jones (1950, peruttu)
  • Two’s Company (joulukuu 1952, New York)
  • Dilly (1954, peruttu)
  • The Littlest Revue (toukokuu 1956, New York)
  • Time Remembered (marraskuu 1957, New York)
  • The Pink Jungle (lokakuu 1959, San Francisco)
  • Zenda (elokuu 1963, San Francisco)

Lähteet

  • Philip Furia ja Michael L. Lasser: America’s Songs: The stories behind the songs of Broadway, Hollywood, and Tin Pan Alley. CRC Press, 2006. ISBN 0415972469. (englanniksi)
  • Steven Suskin: Show Tunes: The songs, shows, and careers of Broadway’s major composers. Oxford University Press US, 2010. ISBN 0195314077. (englanniksi)

Viitteet

  1. ↑ a b c d Nicolas Slonimsky: Vernon Duke PBS.org. Viitattu 13.4.2010. (englanniksi)
  2. ↑ a b c d e f g h i j k Jason Ankeny: Vernon Duke allmusic. Viitattu 13.4.2010. (englanniksi)
  3. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u Vernon Duke Songwriters Hall of Fame. Viitattu 13.4.2010. (englanniksi)
  4. ↑ a b c d e f g Suskin, s. 152
  5. ↑ Sandra Burlingame: Vernon Duke JazzBiographies.com. Viitattu 13.4.2010. (englanniksi)
  6. ↑ Sandra Burlingame: April in Paris JazzStandards.com. Viitattu 29.6.2010. (englanniksi)
  7. ↑ a b Furia & Lasser, s. 117–118
  8. ↑ Chris Tyle: Autumn in New York JazzStandards.com. Viitattu 1.7.2010. (englanniksi)
  9. ↑ a b c d e f Suskin, s. 153
  10. ↑ Grammy Hall of Fame Award Grammy.com. Viitattu 1.7.2010. (englanniksi)
  11. ↑ Jeremy Wilson: I Can’t Get Started (with You) JazzStandards.com. Viitattu 1.7.2010. (englanniksi)
  12. ↑ Suskin, s. 155–162

Aiheesta muualla

  • Vernon Duke Internet Broadway Database. Viitattu 27.6.2010. (englanniksi)
  • Robert Sherman: Music; The Versatility of Vernon Duke. The New York Times, 4.3.1990. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 7.5.2010. (englanniksi)
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Vernon_Duke&oldid=8743001”