Solakhonin taistelu

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Solakhonin taistelu
Osa Itä-Rooman–sassanidien sotaa (572–591)
Rooman ja Persian välinen raja myöhäisantiikin aikana.
Rooman ja Persian välinen raja myöhäisantiikin aikana.
Päivämäärä:

kevät 586

Paikka:

Solakhon, Daran eteläpuolella Pohjois-Mesopotamiassa

Lopputulos:

Itä-Rooman voitto

Osapuolet

Itä-Rooma

Sassanidien Persia

Komentajat

Filippikos,
Herakleios vanhempi,
Eilifredas,
Vitalius

Kardarigan,
Afraates,
Mebodes

Rooman ja Persian välinen raja 500-luvulla.
Taistelun ensimmäinen vaihe. Armeijat ryhmittymät taisteluun ja käyvät hyökkäykseen.
Taistelun toinen vaihe. Vitaliuksen raskas ratsuväki murtautuu persialaisten oikean siiven läpi, mutta roomalaisten kuri horjuu kun monet lähtevät ryöstämään persialaisten kuormastoa.
Taistelun kolmas ja viimeinen vaihe. Filippikos saa palautettua joukkojensa kurin samaan aikaan kun persialaiset työntävät roomalaisia taaksepäin. Persialaisten hyökkäys kuitenkin torjutaan ja roomalaiset tekevät vastahyökkäyksen vasemmalla siivellään ja ajavat persialaisten oikean siiven pakosalle. Uudelleenjärjestäytynyt Rooman oikea siipi iskee nyt persialaisten keskustan sivustaan ja koko Persian armeija kääntyy pian pakoon.

Solakhonin taistelu käytiin keväällä 586 Itä-Rooman ja sassanidien Persian välillä Pohjois-Mesopotamiassa lähellä Daran kaupunkia. Taistelussa itäroomalaisen sotapäällikkö Filippikoksen joukot kukistivat Kardariganin johtamat persialaiset. Tärkein ja yksityiskohtaisin lähde taistelusta on 600-luvun alussa kirjoittanut itäroomalainen historioitsija Theofylaktos Simokattes.[1]

Itä-Rooman keisari Justinus II oli julistanut persialaisille sodan vuonna 572, kun suurvaltojen välit olivat kiristyneet äärimmilleen edellisten vuosien aikana. Roomalaisten kannalta sota alkoi kuitenkin huonosti kun persialaiset valtasivat strategisesti tärkeän Daran linnoituksen Mesopotamiassa. Seuraavien vuosien ajan sodankäynti kuitenkin jumittui paikoilleen kummankaan puolen saamatta yliotetta toisesta. Roomalaisten voittoja seurasivat persialaisten vastahyökkäykset ja roomalaisten tappiot, sekä tilapäiset aselevot ja epäonnistuneet rauhanyritykset.

Vuonna 586 roomalainen itäisten joukkojen komentaja (magister militum per Orientem) Filippikos kohtasi persialaiskomentaja Kardariganin johtaman armeijan Daran eteläpuolella Pohjois-Mesopotamiassa. Seuranneessa taistelussa roomalaiset murtautuivat persialaisten molempien siipien läpi ja ajoivat vihollisen pakosalle. Persialaiset kärsivät suuria tappioita mutta Kardarigan itse onnistui pakenemaan. Voitto Solakhonissa paransi roomalaisten asemaa, mutta se ei ollut ratkaiseva sodan kannalta. Käännekohta tapahtui vuonna 590 kun persialainen sotilaskomentaja Bahram nousi kapinaan, mikä sai Persian kuninkaan Khosrau II:n pakenemaan roomalaisten luo. Heidän tuellaan Khosrau valtasi kruununsa takaisin ja kiitokseksi solmi roomalaisille edullisen rauhansopimuksen Itä-Rooman keisari Maurikioksen kanssa.

Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Bysantin–sassanidien sota (572–591)

Itä-Rooma ja sassanidien Persia olivat olleet sodassa vuodesta 572. Edellinen sota Lazican kuningaskunnasta oli päättynyt vuonna 562 niin kutsuttuun ”50-vuotiseen rauhansopimukseen”, jonka mukaan roomalaiset saivat pitää Lazican, mutta heidän tuli maksaa persialaisille vuosittain kultaa eli niin sanottuja ”avustuksia”. Seuraavan kymmenen vuoden aikana suurvaltojen välit heikkenivät uudestaan. Vuonna 565 Itä-Rooman keisariksi noussut Justinus II oli ulkopolitiikassaan aggressiivisempi kuin edeltäjänsä Justinianus I. Lazican naapurialue Suania oli jätetty rauhansopimuksessa ulkopuolelle. Siitä tuli pian kiistaa Itä-Rooman ja Persian välille,[2] koska roomalaiset olisivat halunneet haltuunsa alueen strategisesti tärkeät solat.[3]

Persialaiset syöksivät noin vuonna 570 Himyarissa nykyisen Jemenin alueella vallasta roomalaismielisen kuninkaan ja asettivat oman ehdokkaansa maan valtaistuimelle. Tämän seurauksena Himyar siirtyi persialaisten vaikutusvallan alaisuuteen.[4][3] Persarmeniassa taas persialaisten vallan allan elävät kristityt kapinoivat ja pyysivät apua Itä-Rooman keisari Justinukselta, joka ilmoitti, ettei voinut sivuuttaa heidän avunpyyntöjään. Suurvaltojen välejä kiristi myös roomalaisten liittoutuminen persialaisten vihollisen turkkilaisten kanssa ja persialaisten arabiliittolaisten lakhmidien ja Itä-Rooman liittolaisten ghassanidien väliset taistelut. Sota puhkesi lopulta vuonna 572, kun Justinus kieltäytyi rauhansopimuksessa sovittujen maksujen jatkamisesta ja julisti sodan Persialle.[1][5]

Sota ei alkanut roomalaisten kannalta hyvin. Roomalaisten pienistä alkumenestyksistä huolimatta persialaiset hyökkäsivät Syyriaan ja valtasivat strategisesti tärkeän Daran linnoituksen, mikä oli roomalaisille katastrofi. Avaarien aiheuttamat ongelmat Tonavan rajalla ja keisari Justinuksen sairastuminen heikensivät roomalaisten vastatoimia. Roomalaiset saivat solmittua tilapäisen aselevon Mesopotamian rintamalla vuosiksi 576–578, mutta sota jatkui yhä Armeniassa, missä roomalaisten sotaonni oli parempaa. Persian kuninkaan Khosrau I:n johtama armeija kärsi tappion taistelussa ja roomalaiset saivat käsiinsä suuren sotasaaliin. Khosrau onnistui kuitenkin hyödyntämään roomalaisten sotilasjohdon erimielisyyksiä ja ryösti joukkoineen Melitenen kaupungin. Tämän jälkeen persialaiset kuitenkin lyötiin uudestaan taistelussa. Vuonna 577 persialaiset käänsivät tilanteen taas edukseen tekemällä yllätyshyökkäyksen Armeniaan ja kukistamalla roomalaisarmeijan taistelussa. Seuraavana vuonna roomalaiskomentaja Maurikios pelasti tilanteen roomalaisille.[6]

Khosrau olisi ollut valmis rauhaan vuonna 579, mutta hänen kuolemansa samana vuonna romutti rauhanyritykset, sillä hänen seuraajansa Hormizd IV torjui kaikki rauhanehdotukset. Vuonna 582 roomalaiset saivat suuren voiton persialaisista Constantinassa Osroenessa, mutta kärsivät jälleen tappion myöhemmin samana vuonna. Sota jatkui tuloksettomana seuraavien vuosien ajan.[6] Roomalaisten voittoja seurasivat persialaisten vastahyökkäykset ja roomalaisten tappiot, eikä kumpikaan puoli päässyt sodassa niskan päälle. Roomalaisten puolella tilannetta vaikeutti jatkuvat erimielisyydet armeijan ylimmässä johdossa ja joukkojen kurin puute.[1]

Vuonna 582 keisariksi noussut Maurikios nimitti vuonna 584 valtakunnan itäisten joukkojen komentajaksi (magister militum per Orientem) lankonsa Filippikoksen, jonka taktiikkana oli ryöstellä persialaisen Nisibiksen kaupunkia ympäröivällä alueella. Seuraavana vuonna hänen joukkonsa tekivät samanlaisen ryöstöretken Arzaneneen. Persialaisten joukkojen komentaja Kardarigan (’Musta haukka’, joka ei ollut hänen oikea nimensä vaan arvonimi[7]) vastasi tähän tekemällä epäonnistuneen piirityksen Filippikoksen tukikohtaa Monokartonia vastaan.[6]

Tapahtumat ennen taistelua[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Epäonnistuneiden rauhanneuvotteluiden jälkeen keväällä 586 Filippikos lähetettiin jälleen Mesopotamiaan torjumaan Kardariganin johtamien persialaisten hyökkäystä. Filippikos marssitti armeijansa tukikohdastaan Amidasta (nykyinen Diyarbakır, Kaakkois-Turkissa) etelään Arzamonjoen (nykyinen Zergan) itärannalle, mistä he jatkoivat noin 15 kilometriä itään Solakhonin tasangolle. Asettuminen alueelle esti persialaisten pääsyn Arzamonjoelle ja pakotti heidät marssimaan vedettömän tasangon halki.[8][9]

Persialaisten puolella Kardarigan oli lähtenyt armeijoineen Darasta länteen vakuuttuneena joukkojensa ylivoimasta. Hän oli valmistellut marssia varten suuria määriä kameleita, jotka kuljettivat juomavettä joukoille. Tämän lisäksi hänellä kerrotaan olleen mukanaan kahleita roomalaisvankeja varten. Filippikos sai kuitenkin tietää persialaisten suunnitelmista ja liikkeistä vangituilta persialaissotilailta ja epäili Kardariganin aikovan hyökätä sunnuntaina, joka oli kristityille roomalaisille lepopäivä. Roomalaiset olivatkin valmiina, kun persialaisten armeija lähestyi varhain sunnuntaiaamuna. Filippikos ryhmitti armeijansa Solakhonin tasangolla olleelle pienelle mäelle niin, että roomalaisten vasenta siipeä suojasi läheisen vuoren juuren epätasainen maasto.[8][9]

Rooman armeija järjestettiin tavanomaiseen kolmeen osaan. Vasenta siipeä komensi Phoenice Libanensiksen provinssin dux Eilifredas yhdessä pienen ratsastavista jousimiehistä koostuneen hunniosaston kanssa. Keskustaa komensi Herakleios (tulevan keisari Herakleioksen isä) ja oikeaa siipeä Vitalius. Filippikos itse aikoi ensin asettua keskustaan, mutta jotkut hänen upseereistaan kehottivat häntä asettumaan armeijan taakse korkeampaan maastoon, missä hän pystyi seuraamaan paremmin taistelua. Persialaiset järjestivät armeijansa samaan tapaan kolmeen osaan. Keskustaa komensi Kardarigan itse, vasenta siipeä hänen veljen- tai sisarenpoikansa Afraates ja oikeaa siipeä Mebodes. Kumpikin armeija koostui luultavasti yksinomaan ratsuväestä, joilla oli aseenaan peitset ja jouset. Joukossa saattoi olla myös raskaasti haarniskoitua katafraktiratsuväkeä.[8][9]

Taistelun kulku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Persialaiset pysähtyivät vain hetkeksi jättämään kuormastonsa taakseen, jonka jälkeen he ryhmittyivät taisteluun ja etenivät kohti roomalaisia ampuen samalla nuolia vihollista kohti. Roomalaiset vastasivat omalla nuolisateellaan ja kävivät hyökkäykseen. Roomalaisten oikealla siivellä Vitaliuksen raskas ratsuväki onnistui murtautumaan vihollisen linjojen läpi työntäen persialaisten vasemman siiven heidän keskustansa taakse. Tällöin katastrofi oli kuitenkin uhata roomalaisia, kun suuri osa heidän ratsuväkeään irtautui taistelusta ja upseerien käskyistä huolimatta suuntasi kohti persialaisten suojattomaksi jäänyttä kuormastoa. Filippikos oli kuitenkin tilanteen tasalla ja antoi tunnusomaisen kypäränsä yhdelle upseerilleen ja lähetti tämän palauttamaan kuria. Juoni toimi, ja sotilaat palasivat riviin nähtyään komentajan kypärää käyttävän miehen ratsastavan heitä kohti.[10][9]

Taistelun keskustassa persialaiset onnistuivat ryhmittymään uudelleen ja työnsivät roomalaisia taaksepäin. Filippikos käski keskustassa olleen ratsuväen jalkautua ja muodostamaan kilpi- ja keihäsmuurin. Seuraavista tapahtumista ei ole varmaa tietoa, mutta ilmeisesti roomalaisten jousimiehet saivat käskyn ampua vihollisen hevosia ja persialaisten hyökkäys pysäytettiin. Rooman armeijan vasen siipi teki nyt vastahyökkäyksen ja löi persialaisten oikean siiven pakosalle. Menetettyään molemmat siipensä persialaisten keskusta alkoi hajota ja kun vielä uudelleenjärjestäytynyt Rooman oikea siipi iski persialaisten keskustan sivustaan työntäen heidät sille alueelle, missä persialaisten oikea siipi ennen oli, koko Persian armeija romahti ja kääntyi pakoon. Itse taistelu oli luultavasti kestänyt vähän yli puoli tuntia.[10][9]

Persialaiset kärsivät raskaita tappioita ja tilannetta pahensi myös se, että Kardarigan oli ennen taistelua käskenyt kaataa kaikki juomavedet maahan, jotta hänen sotilaansa olisivat taistelleet raivoisammin. 600-luvun alussa kirjoittaneen itäroomalaisen historioitsijan Theofylaktos Simokattesin mukaan monet persialaissotilaat kuolivat janoon tai vesimyrkytykseen, kun he viimein vettä löydettyään joivat sitä liian paljon. Jotkut roomalaisyksiköt ajoivat persialaisia takaa Daran porteille asti, ja Simokattesin mukaan yli tuhat persialaista sai surmansa taistelun jälkeisessä takaa-ajossa. Kardarigan itse pakeni pienen persialaisjoukon kanssa läheiselle kukkulalle, missä hän piti asemansa kolmen tai neljän päivän ajan. Roomalaiset eivät tienneet, että viholliskomentaja oli paikalla, ja lopulta luovuttivat päästäen Kardariganin pakenemaan.[10][9]

Taistelun jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Filippikos hyödynsi voittoaan hyökkäämällä Arzaneneen, mutta hänen piirityksensä Khlomaronin linnoitusta vastaan epäonnistui, kun Kardarigan ilmestyi pääasiassa hätäisesti aseistetuista talonpojista kootun armeijansa kanssa paikalle. Roomalaiset joutuivat paniikkiin ja perääntyivät sekasorrossa omalle puolelleen.[11][7] Aloite pysyi kuitenkin roomalaisilla koko loppuvuoden ajan, mitä he hyödynsivät rakentamalla tai valtaamalla strategisia linnoituksia sekä ryöstelemällä syvällä Persian puolella. Filippikoksen heikon terveyden takia Solakhonissa keskustaa johtanut Herakleios johti usein joukkoja. Sota jatkui kuitenkin tuloksettomana seuraavien vuosien ajan. Vuonna 588 Maurikios nimitti Priscuksen Filippikoksen tilalle, mutta armeija nousi kapinaan, kun Priscus yritti laskea sotilaiden palkkoja. Filippikoksen paluu seuraavana vuonna rauhoitti sotilaat, mutta hän joutui jälleen eroamaan epäonnistuessaan Martyropoliksen takaisinvaltaamisessa.[12][13]

Ratkaiseva käänne tapahtui vuonna 590, kun persialainen sotilaskomentaja Bahram Chobin nousi kapinaan kuningas Hormizd IV:ttä vastaan. Hormizd kuitenkin syrjäytettiin ja tapettiin vallankumouksessa, jonka jälkeen hänen poikansa Khosrau II nostettiin valtaan. Bahram ei kuitenkaan luopunut kapinastaan ja Khosrau joutui pakenemaan roomalaisten luokse. Keisari Maurikioksen tuella roomalaiset palauttivat Khosraun valtaan, ja kiitokseksi tämä sopi vuonna 591 roomalaisille hyvin edullisen rauhansopimuksen Maurikioksen kanssa. Sopimuksen mukaan roomalaiset saivat Daran ja Martyropoliksen sekä Iberian ja suuria osia Persarmeniasta.[13]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Greatrex, Geoffrey & Lieu, Samuel N. C.: The Roman Eastern Frontier and the Persian Wars: 363–628 AD. Routledge, 2002. ISBN 0415146879.
  • Haldon, John: The Byzantine Wars. The History Press, 2008. ISBN 978-0-7524-4565-6. (englanniksi)
  • Kazhdan, Alexander P.: The Oxford Dictionary of Byzantium. Oxford University Press, 1991. ISBN 978-0-19-504652-6. (englanniksi)
  • Martindale, John Robert & Jones, Arnold Hugh Martin & Morris, John: The Prosopography of the Later Roman Empire, Volume III: A. D. 527–641. Cambridge University Press, 1992. ISBN 978-0-521-20160-5. Google Books. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b c Haldon, s. 52–53.
  2. ↑ Evans, James Allan Stewart: The Emperor Justinian and the Byzantine Empire, s. 90. Greenwood Publishing Group, 2005. ISBN 9780313325823. (englanniksi)
  3. ↑ a b Kazhdan, s. 933.
  4. ↑ C. E. Bosworth: ABNĀʾ Encyclopædia Iranica. Viitattu 16.3.2016. (englanniksi)
  5. ↑ Evans, James Allan: Justin II (565–578 A.D.). 1999. De Imperatoribus Romanis – An Online Encyclopedia of Roman Emperors. Viitattu 9.3.2016. (englanniksi)
  6. ↑ a b c Greatrex & Lieu, s. 147–168.
  7. ↑ a b Martindale, s. 270–271.
  8. ↑ a b c Haldon, s. 54–55.
  9. ↑ a b c d e f Greatrex & Lieu, s. 168–169.
  10. ↑ a b c Haldon, s. 55–56.
  11. ↑ Martindale, s. 1023.
  12. ↑ Kazhdan, s. 1654.
  13. ↑ a b Cameron, Averil: The Cambridge Ancient History XIV Late Antiquity: Empire and Successors, AD 425–600, s. 102–103. Cambridge University Press, 2000. ISBN 0521325919.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Solakhonin_taistelu&oldid=19643234”