Äänetön kevät
| Äänetön kevät | |
|---|---|
| Kirjailija | Rachel Carson |
| Kieli | englanti |
| Genre | tietokirjallisuus |
| Kustantaja | Houghton Mifflin |
| Julkaistu | 27. syyskuuta 1962 |
| Suomennos | |
| Suomentaja | Pertti Jotuni |
| Kustantaja | Tammi |
| Julkaistu | 1962 |
| Sivumäärä | 256 |
 Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta |
|
Äänetön kevät (engl. Silent Spring) on yhdysvaltalaisen biologin Rachel Carsonin kirja vuodelta 1962. Sen julkaiseminen katsotaan usein ympäristöliikkeen lähtöhetkeksi. Kirja kertoo siitä, miten kemiallisesti valmistetut hyönteismyrkyt kulkeutuvat ravintoketjussa ja millaisia vaikutuksia niillä on sekä muuhun luontoon että ihmisten terveyteen. Carsonin mukaan ihminen myrkyttää kehittämillään valmisteilla ravintonsa ja itsensä samaan aikaan kun monet tuhohyönteiset pystyvät kehittämään uusia, myrkynkestäviä sukupolvia. Myrkyt voivat jopa edistää tuholaisten lisääntymistä surmaamalla niiden luontaiset viholliset. Carson esittelee myrkkyjen aiheuttamia tuhoja etenkin Yhdysvaltain linnustolle: kirjan nimi viittaa linnunlaulun hiljenemiseen. Carson arvosteli etenkin DDT:tä, joka siirtyi hyönteisistä lintuihin ja edelleen ravintoketjussa ylöspäin aina ihmiseen saakka.[1]
Julkaisu ja vastaanotto
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Rachel Carsonin kirja ilmestyi Yhdysvalloissa keväällä 1962 ja siitä tuli välittömästi myyntimenestys. Lukuisina uusintapainoksina ja käännöksinä se levisi ympäri maailman. Kirja oli avoin sodanjulistus kemianteollisuudelle, joka kehitti ja toi markkinoille yhä uusia myrkkyjä, jotka otettiin saman tien käyttöön perehtymättä niiden haittavaikutuksiin. Siten ei ollut yllättävää, että teollisuus pyrki kaikin keinoin vaientamaan Carsonin osoittaakseen, että tämä oli väärässä eikä hänellä ollut tehtävän edellyttämää pätevyyttä. Carson sai vastustajikseen kuitenkin myös lukuisia tiedemiehiä, joiden mielestä tämä oli tunkeutunut heidän omalle reviirilleen. DDT:n haitalliset ominaisuudet – sen säilyvyys ja rikastuvuus sekä vahingollisuus linnuille, nisäkkäille ja ihmisille – olivat olleet tutkijoiden tiedossa jo kauan ennen Carsonia, mutta vasta Äänetön kevät toi asian yleiseen tietoisuuteen.[2]
DDT:n käyttöä puolustettiin muun muassa sillä, että torjumalla taudinlevittäjähyönteisiä DDT:llä pelastettiin vuosittain yksinomaan 3–5 miljoonaa ihmistä malariakuolemalta. Toisaalta näin kasvaneelle ihmisjoukolle oli saatava ravintoa, mikä puolestaan lisäsi DDT:n ja muiden tuholaismyrkkyjen käytön tarvetta.[3] Carsonin esittämät vaihtoehtoiset tuholaisten torjuntakeinot – lähinnä biologiset menetelmät – tyrmättiin verukkeella, ettei niitä ollut kehitetty tarpeeksi pitkälle; tosiasiassa vaihtoehtoisten menetelmien kehittämistä ei ollut edes pidetty tarpeellisena, koska DDT:n sukulaisineen uskottiin kelpaavan kaikkeen.[4]
Kirja johti DDT:n käytön kieltämiseen Yhdysvalloissa vuonna 1972.[5] Sen malarianvastaista käyttöä ei kuitenkaan kielletty.
Suomessa Helsingin Sanomat tarttui kuumaan puheenaiheeseen syksyllä 1962 julkaisemalla otteita kirjasta kahdeksanosaisena artikkelisarjana. Itse kirjan julkaisi suomeksi Tammi vielä samana vuonna Pertti Jotunin käännöksenä. DDT:n käyttö kiellettiin Suomessa maataloudessa ja puutarhoissa vuonna 1972, metsänhoidossa vuonna 1975 ja rakennuksissa vuonna 1976. Ruotsissa ja Norjassa DDT kiellettiin jo vuonna 1970. Rachel Carson kuoli syöpään vuonna 1964.[6]
Biologi Teuvo Suominen huomauttaa, että Carson jätti kirjassaan kokonaan käsittelemättä kaksi tärkeää vaarallisten ympäristömyrkkyjen ryhmää, orgaaniset elohopeayhdisteet ja polyklooratut bifenyylit eli PCB-aineet. Edellisiä on käytetty esimerkiksi maataloudessa siemenviljan peittauksessa ja puunjalostusteollisuuden tuholaistorjunnassa, jälkimmäisiä lähinnä sähkölaiteteollisuudessa. Molemmat aineryhmät käyttäytyvät luonnossa DDT:n tavoin.[7] Elohopea- ja PCB-pitoisuuksien vuoksi myös Suomessa Kymijoen alajuoksu, Kokemäenjoki ja Oulujoen suu olivat 1960- ja 1970-luvuilla saastuneet niin pahoin, että niiden kaloja ei lainkaan suositeltu syötäväksi.[8] Metyylielohopea aiheutti useiden ihmisten kuoleman Japanissa (ns. Minamata-sairaus), ja PCB-yhdisteiden vuoksi esimerkiksi Itämeren merikotkakanta oli 1960-luvulla sukupuuton partaalla.[9] Myös muuttohaukan lopullista häviämistä Suomen linnustosta ympäristömyrkkyjen vuoksi pidettiin 1960-luvulla väistämättömänä.[10]
Painoksia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Äänetön kevät (suomentanut Pertti Jotuni), 1962, 2. painos 1963.
- Äänetön kevät (suomentanut Pertti Jotuni, täydennyskatsaukset laatinut Teuvo Suominen), 1970.
- Äänetön kevät, 1972, ISBN 951-30-0181-4.
- Silent Spring, 1991, ISBN 0-14-013891-9.
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Äänetön kevät -kirjan takakansiteksti. Helsinki: Tammi, 1962.
- ↑ Äänetön kevät, 3. painos (1970), s. 7–8.
- ↑ Äänetön kevät, 3. painos (1970), s. 46.
- ↑ Äänetön kevät, 3. painos (1970), s. 8.
- ↑ Diehn, Andi: DDT, Silent spring and rise of environmentalism Foreword Reviews. 2008. Viitattu 5.5.2012. (englanniksi)
- ↑ Sadeoja, Tapio (toim.): 1960-luku: Ilta-Sanomien erikoislehti, s. 66. Helsinki: Sanoma Media Finland.
- ↑ Äänetön kevät, 3. painos (1970), s. 47.
- ↑ Äänetön kevät, 3. painos (1970), s. 13.
- ↑ Äänetön kevät(3. painos), s. 141.
- ↑ Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1965, s. 195. Helsinki: Otava, 1964.