Merikotka

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Merikotka
Seeadler-flug.jpg
Uhanalaisuusluokitus: Elinvoimainen [1]
Elinvoimainen
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Eukaryootit Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Linnut Aves
Lahko: Päiväpetolinnut Accipitriformes
Heimo: Haukat Accipitridae
Alaheimo: Haliaeetinae
Suku: Merikotkat Haliaeetus
Laji: albicilla
Kaksiosainen nimi
Haliaeetus albicilla
Carolus Linnaeus, 1758
Levinneisyyskartta
Haliaeetus albicilla dis.PNG
Alalajit
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Merikotka Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Merikotka Commonsissa

Nimi-testi OKelinvoimainen

Merikotka (Haliaeetus albicilla) on suurikokoinen päiväpetolintu, joka kuuluu merikotkien sukuun.

Tuntomerkit ja ikä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Merikotka on suuri päiväpetolintu, jonka siivet ovat pitkät ja leveät. Siipien kärjissä olevat sulat muodostavat pitkät harittajat, jotka voivat olla 60 cm pitkät[2]. Sen pyrstö on melko lyhyt ja on muodoltaan tylpän kolmiomainen. Melko varma keino erottaa merikotka ja Suomen toinen suuri petolintu, maakotka, toisistaan onkin juuri pyrstö. Maakotkan pyrstö on nimittäin huomattavasti pitempi kuin merikotkan. Lajityypillisen lentosiluetin merikotkalle antavat pitkä kaula ja voimakas nokka.[3]

Sen pituus on 69–91 cm ja siipien kärkiväli 190–240 cm.[3] Merikotka painaa 3–6 kg. Naaras on yleensä suurempi kuin koiras. Iso lintu on usein resuisen näköinen, lentäväksi räsymatoksi joskus pilkattu[2], sillä nuorilta linnuilta voi puuttua usein paljon sulkia. Linnun pää ja pyrstö ovat vaaleammat kuin muu höyhenpeite, pyrstö vaalenee linnun vanhetessa ja on lopulta täysin valkea. Yli kahdeksanvuotiailla linnuilla pää on lähes kermanvalkoinen. Nokka on nuorella linnulla tumma, vanhalla täysin keltainen.

Ikä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maailman vanhin löydetty luonnonvarainen merikotka on löydetty kuolleena Ahvenanmaan Föglöstä alkuvuodesta 2011. Se oli rengastettu Ruotsin itärannikolla 33 vuotta aiemmin, vuonna 1978.[4] Aiempi vanhin merikotka oli löytöhetkellään iältään 30 vuotta ja seitsemän kuukautta. Se rengastettiin heinäkuussa 1980 Sodankylässä ja löydettiin viimeksi 2011 tammikuussa haaskalta talvehtimisalueeltaan Ruotsin itärannikon Uumajasta. Suomen vanhin oli 27 vuotta ja kuusi kuukautta.[5]

Lentäminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Merikotkan lentäessä sen siivet ovat melkolailla vaakatasossa. Siivet ovat kuitenkin vähän kuperat ja kyynärsiipi koholla. Lennossa myös käsisiipi roikkuu hieman. Matkalennossa merikotka lyö rauhalliseen tapaan pitkiä, melko matalien, siiveniskujen sarjoja. Sarjojen väleissä se liitää lyhyesti (vertaa maakotkaan). Sillä on tapana silloin tällöin kaarrella pitkiäkin aikoja korkealla, minkä aikana se voi edetä useita kilometrejä.[3]

Puvut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vanhan merikotkan puku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vanha merikotka on väriltään ruskea ja sen pää ja kaula vaaleamman kellanruskeat. Sen siipien yläpeitinhöyhenien sekä etuselän ja hartioiden höyhenien kärjet ovat epäsäännöllisen vaaleankellertävät, mikä saa linnun näyttämään hieman siltä, kuin sillä olisi epätasaista suomukuviointia. Vanhan merikotkan nokka on keltainen. Sen pyrstö on kokonaan valkoinen tai mahdollisesti tyvestä ja kärjestä ruskeatäpläinen.[3]

Nuoruuspuku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nuoren merikotkan puku on kokonaan yhtenäisen tuore tai kulunut. Sillä on pitemmät uloimmat kyynärsulat kuin vanhalla merikotkalla, minkä johdosta siiven takareuna on muodoltaan ulospäinkaartuva. Nuoren merikotkan pyrstö on vanhan pyrstöä pitempi, eikä yhtä terävän kiilamainen. Pää, kaula ja ruumis ovat nuorella merikotkalla tummanruskeat. Rinta, vatsa, selkä ja siipien yläpinta ovat puolestaan punaruskeat, ja höyhenissä on leveät mustat kärjet. Pienet peitinhöyhenet ovat tummimpia. Nuorten merikotkien värityksen tummuus vaihtelee kuitenkin yksilöllisesti: osa niistä on mustanruskeita, ja jotkut taas melko vaaleita. Siipien alapinta on tumma. Kainaloiden alueella on epäselvä vaalea alue ja keskimmäisissä peitinhöyhenissä kapea vaalea juova. Tummien pyrstösulkien keskusta on vaalea, mutta suppuun aseteltuna pyrstö näyttää monesti kokonaan tummalta. Levitettynä ja hyvässä valossa pyrstön alue näyttää kuitenkin selvästi vaalealta. Nuoren merikotkan nokka on tumma. Silmän etupuolen vaalea ohjas muodostaa pään etupuolelle melko selvän vaalean laikun.[3]

Toinen nuoruuspuku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Merikotkan toinen nuoruuspuku ajoittuu ensimmäiselle ja toiselle kesälle. Puku ei tällöin ole enää yhtenäisen tuore tai kulunut kuten alun perin, ja höyhenys on alkanut vaihtua hitaasti. Nuoren merikotkan punaruskea sävy on haalistunut, ja osa rinnan ja etuselän höyhenistä on muuttunut vaaleatyviseksi. Jalkojen juurten housut ovat yksivärisen tummat. Nokka on vaaleamman harmaa kuin alun perin.[3]

Kolmas nuoruuspuku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kolmas nuoruuspuku ajoittuu toisen ja kolmannen kesän välille. Sen olemus vaihtelee eri yksilöiden välillä, mutta on tavallisesti yhtenäisemmän tumma. Rinnan, etuselän ja siipien höyhenet ovat tasaisemman ruskeita. Joillakin selkä ja rinta saattavat olla edelleen valkoisenkirjavat. Kolmannen nuoruuspuvun aikana merikotkan nokka on väriltään harmaankeltainen.[3]

Neljäs nuoruuspuku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neljännen nuoruuspuvun merikotka saa kolmannesta viidenteen kesään ajoittuvalle jaksolle. Puku eroaa selvästi edellisistä muistuttaen enemmän vanhan merikotkan pukua, vaikka vaaleita alueita onkin vielä jonkin verran jäljellä. Myös pään ja kaulan väritys eroaa vanhasta merikotkasta, sillä ne ovat vielä melko harmaanruskeat. Merikotkan nokka on tällöin vaaleankeltainen ja silmät vaaleanruskeat.[3]

Ääntely[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Merikotka on pesimäajan ulkopuolella yleensä hiljainen. Erityisesti pesän lähellä tavallisin ääni on kimeä ja kaklattava kovien äänten sarja, "kli kli kli kli...", joka muisuttaa hieman palokärjen reviirihuutoa. Koiraat ovat kirkasäänisempiä kuin naaraat. Merikotkien varoitusääni on jonkin verran syvempi, melko kova ja naksahtava "klek".[3] Ääni on kimakka sarja haukkuvia, kaklattavia ääniä, joka läheltä kuultuna on vaikuttavan villin kuuloista. Pesän lähellä se varoittelee korkealla vihellyksellä tai matalalla ronkotuksella.

Kanta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Levinneisyysalueet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Merikotkan levinneisyysalue suurin piirtein. Talvehtimisalueessa on ainakin Suomen kohdalla virheellistä tietoa, sillä se talvehtii Suomessa.
– vaaleanvihreä: pesimisalue
– sininen: talvehtimisalue
– tummanvihreä: ympärivuotinen elinalue.

Merikotkan levinneisyysaluetta ovat Pohjois-Eurooppa ja Aasia. Skotlantiin se on istutettu uudestaan. Euroopassa niitä pesinee noin 4 000 paria, joista noin 1 500 Norjassa. Venäjällä on 900–1 000 ja Turkissa 10–30 paria.

Lapin linnut talvehtivat etelämpänä. Nuoria lintuja tavataan vaeltelevina melkein ympäri vuoden. Sydäntalvella nuoret linnut eivät vaella, vaan hyödyntävät usein haaskoja. Talvisilla haaskoilla vierailee runsaasti merikotkia myös Venäjän Karjalasta sekä Ruotsista.

Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa merikotka pesii yleensä vesistöjen äärellä, tavallisimmin meren rannikolla ja saaristossa. Se on levittäytymässä myös sisämaahan, ja pesä on järven tai suon rantametsässä. Pesä on yleensä hyvin ihmiseltä piilossa, esimerkiksi järeän petäjän latvuksessa. Se pesii joskus merenkulun linjatauluihin. Ulkosaaristossa se on alkanut pesiä myös maahan, tavallisesti luodon korkeimpaan osaan.

Uhat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1900-luvun alussa merikotkan ampumisesta maksettiin tapporahaa palkkiona vahinkoeläimen hävittämisestä. Merikotka ehti kadota melkein kokonaan, ennen kuin se rauhoitettiin 1920-luvulla.[6] Niitä ammuttiin kuitenkin yleisesti vielä 1960-luvulla.[7] 1950-luvulta alkaen merikotka harvinaistui Itämeren alueella ympäristömyrkkyjen takia, etenkin hyönteismyrkky DDT:n, sen hajoamistuotteen DDE:n sekä PCB-yhdisteiden vuoksi[8], mutta myös dioksiinien ja metyylielohopean takia[6]. Myrkyt kasautuivat ravintoketjussa ja tekivät kotkista hedelmättömiä tai tappoivat niiden sikiöt.[8] Munankuoret muuttuivat niin ohuiksi, että hautominen epäonnistui.[9]

1970-luvun alkupuolella Suomessa arvioitiin olevan vain 40−50 merikotkaparia. Vuonna 1973 WWF aloitti merikotkien suojeluhankkeen, johon kuului tiedotuskampanja, puhdaan ravinnon (sianruhojen) tarjoaminen talvella, sekä tekopesien rakentaminen saaristoon, josta metsäteollisuus oli kaatanut pesäpuut.[8] Vuonna 1975 kuoriutui koko maassa vain neljä poikasta.[10] DDT:n käyttö kiellettiin Suomessa vuonna 1976 ja naapurimaissakin samoihin aikoihin, minkä jälkeen kanta alkoi toipua hitaasti. PCB:n käyttö kiellettiin Suomessa vuonna 1990, mutta sitä tulee edelleen luontoon kaukokulkeutumana. 1990-luvulla merikotkakanta alkoi kasvaa nopeammin.[8] Vuonna 1996 lyijyhaulien käyttö vesilintujen metsästyksessä kiellettiin muualla kuin Ahvenanmaalla. Merikotkat syövät vesilintuja.[11]

Vuonna 2014 on tähänastinen ennätysvuosi, silloin kuoriutui 459[10] poikasta. Vuonna 2016 kuoriutui 421 poikasta.[12] Vuonna 2016 merikotkat pesivät ensimmäistä kertaa Turussa, Helsingissä ja Päijät-Hämeessä, Artjärvellä. Kanta on vahvin Ahvenanmaalla, Varsinais-Suomessa ja Merenkurkussa.[9] Vuonna 2015 selvisi, että kolmasosa Suomen merikotkista kuolee lyijymyrkytykseen, joka aiheuttaa hitaan kuoleman. Ympäristömyrkky lyijy halvaannuttaa lihastoiminnan ja ruuansulatuskanavan, aiheuttaa anemiaa ja lopulta lentokyvyttömyyden. Myrkytykseen tarvittavan ison kerta-annoksen merikotkat saavat ilmeisesti riistalihaan jääneistä hauleista tai hajonneista ammuksista. Etenkin nuoret merikotkat ympäri Suomen talvehtivat Ahvenanmaalla, jossa vesilintujen haulikieltoa ei ole. Lyijyjäämiä voi kertyä myös haaskoista, pienriistasta tai metsään jätetyistä sisälmyksistä. Eviran tutkijan mukaan paras ratkaisu olisi kieltää muillekin eliöille vaaralliset lyijyammukset kokonaan.[11] Muita merikotkien uhkia ovat häirintä pesintäalueilla ja pesäpuiden puute.[13] Vainoa on yhä jonkin verran.[13]

Uhanalaisuusluokitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 2010 uhanalaisuustarkastelussa laji luokiteltiin vaarantuneeksi.[14] Vuonna 2011 Suomessa oli WWF:n tiedon mukaan 1 500 merikotkayksilöä nuoret pesimättömät linnut mukaan lukien. Maailman Luonnonsäätiö (WWF) määrittelee merikotkan uhanalaiseksi.[15] Lintudirektiivissä sen uhanalaisuusluokitus on VU.[13] IUCN:n Punaisella listalla sen uhanalaisuusluokitus on poistettu, ja se on määritelty vuonna 2006 elinvoimaiseksi[1]. Saaristomeren kansallispuistossa on erityisesti panostettu merikotkan suojeluun. Ympäristöministeriön päätöksellä (n:o 1209/95) lähes kaikille Suomen pesimälintulintulajeille on määritelty ohjeellinen arvo. Merikotkan ohjeellinen arvo on 7400€.

[16] 1970 1971 1972 1973 1974 1975 1976 1977 1978 1979 1980 1985 1990 1995 2000 2005 2010 2011 2012 2013 2014 2015 2016
Poikasmäärä 8 5 5 5 10 4 6 16 20 6 17 27 62 85 172 272 314 329 341 420[17] 459[10] 414[18] 421[12]
Pesimäkanta (paria) 35[9] 346 451[9]
Merikotka pa 2.jpg

Elintavat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lisääntyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lentävä merikotka kuvattu Tanskassa kotkien suojelualueella Ørnereservatetissa.

Merikotka on sukukypsä 4–6 vuoden iässä. Linnut rakentavat suuren oksakasan pesäksi puuhun tai kallioluodolle ja käyttävät ja täydentävät edellisvuotista pesää. Merikotkaparilla on reviirillään käytössä muutama vaihtopesä ja vuosittain ne valitsevat niistä yhden, johon munivat. Muita pesiä käytetään levähdys- ja ruokailupaikkoina. Merikotkat ovat reviirilintuja ja tavallisesti kahden asutun pesän väli on yli viisi kilometriä. Kannan kasvaessa reviiritkin pienentyvät, ja lyhin kahden asutun pesän väli on Suomessa ollut alle kaksi kilometriä. Kun kaksi merikotkaa ovat muodostaneet parin, osa pysyy uskollisina toisilleen loppuelämänsä, osa eroaa. Jos toinen kotka kuolee, eloonjäänyt voi myös ottaa uuden puolison.

Merikotka munii yleensä kaksi tai kolme munaa, mutta lentokykyiseksi varttuu yleensä yksi tai kaksi poikasta. Naaras hautoo munia pääasiassa yksin lähes puolitoista kuukautta. Poikasten kuoriuduttua koiras tuo ruokaa pesälle lähinnä poikasille. Poikasten kasvaessa molemmat vanhemmat ruokkivat niitä. Poikaset oppivat lentämään vasta noin 11 viikon ikäisinä.

Ravinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Merikotka syö pääosin kalaa (70 % ravinnosta) ja lintuja, mutta myös pieniä nisäkkäitä ja talvella myös raatoja, haaskoja ja jätteitä. Suomessa kaksi tavallisinta saalislajia ovat haahka ja hauki.

Merikotkat ovat oppineet saalistamaan merimetsoja. Merikotkat ovat Turun saaristossa saalistaneet aikuisiakin merimetsoja. Ruotsissa merikotkakannat ovat voimistuneet ja merimetsoyhdyskunnat taantuneet viime vuosina. Merikotkasta saattaa tulevaisuudessa tulla merimetsokannan rajoittaja, aiemmin sillä ei ole ollut luontaisia vihollisia.[19][20]

Alalajit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Merikotka kulttuurissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Merikotka on Puolan vaakunalintu.[2]
  • Merikotkan lähisukulaislaji, valkopäämerikotka, on USA:n vaakunalintu.[2]
  • Turun yliopisto nimesi rakentamansa ja samalla Suomen ensimmäisen avaruusaluksen laitteen ERNEksi. Laiteprojektin tunnuskuva oli merikotka. Se on lentänyt ESA:n SOHO-avaruusaluksen mukana joulukuusta 1995.
  • Suomen merivoimissa palveleva rannikkojääkäri kantaa barettimerkkinä kullattua merikotkan päätä.
  • Plinius vanhempi kirjoittaa teoksessaan Naturalis historia linnusta nimeltä Haliaëtus, merikotka.[2]
  • Kotkia esiintyy kaikissa uskonnoissa ja myyteissä.[2]
  • Ferdinand von Wrightillä on maalaus Merikotka saaliin kimpussa (1861)'[2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b BirdLife International: Haliaeetus albicilla IUCN Red List of Threatened Species. Version 2013.2. 2013. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 13.5.2014. (englanniksi)
  2. a b c d e f g Hannu Pöppönen, Räsymatoksi pilkattu on lintujen kuningas, Helsingin Sanomat20.8.2011 s. C 5
  3. a b c d e f g h i Killian Mullarney, Lars Svensson ja Dan Zetterströn yhteistyössä Peter J. Grantin kanssa: Lintuopas: Euroopan ja Välimeren alueen linnut, s. 74 & 75. Merikotka - Haliaeetus albicilla. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 2008, 6. painos (Kirja ilmestyi ensimmäisen kerran 1999.). ISBN 951-1-15727-2.
  4. Maailman vanhin merikotka löytyi Ahvenanmaalta, Helsingin Sanomat 2.3.2011 sivu A 7 Artikkelin verkkoversio
  5. Maailman vanhin merikotka löytyi haaskalta 26.1.2011. Yle. Viitattu 27.1.2011.
  6. a b Kotkansilmä Viitattu 1.8.2016.
  7. Merikotkan poikasia löydettiin Turun seudulla ennätysmäärä Viitattu 1.8.2016.
  8. a b c d Merikotka pelastui täpärästi Viitattu 1.8.2016.
  9. a b c d Merikotka rakentaa taas pesää myös Pirkanmaalla – Sukupuuton partaalla ollut laji on menestystarina - Aamulehti 24.7.2016. Viitattu 1.8.2016.
  10. a b c Merikotka Viitattu 1.8.2016.
  11. a b Merikotkien kuolemiin yllättävä syy: lyijymyrkytys Viitattu 1.8.2016.
  12. a b Viikko tieteessä: Muinainen meritaistelu, avaruustutkimuksen takaisku, susilajien selvittelyä ja pisimmät ihmiset Viitattu 1.8.2016.
  13. a b c Merikotka Metsähallitus. Viitattu 27.8.2011.
  14. Merikotka Lintuatlas.fi. Viitattu 3.6.2014.
  15. Merikotka WWF. Viitattu 27.8.2011.
  16. Merikotkan poikasmäärät 1970‐2011 WWF.
  17. Nykänen, Tapio: Merikotkien pesintä onnistui hyvin Yle Uutiset. 18.7.2013. Viitattu 3.6.2014.
  18. Merikotka rakentaa taas pesää myös Pirkanmaalla – Sukupuuton partaalla ollut laji on menestystarina - Aamulehti 24.7.2016. Viitattu 1.8.2016.
  19. Turun Sanomat: Merikotkat oppineet syömään aikuisiakin merimetsoja, viitattu 4.9.2011
  20. Suomen merikotkat napsivat merimetson poikasia, viitattu 4.9.2011

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hästbacka, Hans 1988: Fiskande havsörn - Kalastava merikotka. - Lintumies 2.1988 s. 86-87. LYL.
  • Koivusaari, Juhani, Nuuja, Ismo & Palokangas, Risto 1980: Uhattu merikotka. - Gummerus. Jyväskylä. ISBN 951-20-1980-9
  • Koivusaari, Juhani, Nuuja, Ismo, Palokangas, Risto & Vihko, V. 1972: Decrease in eggshell thickness of the White-tailed Eagle in Finland during 1884-1971. - Ornis Fennica 49:11-13.
  • Koivusaari, Juhani, Nuuja, Ismo, Palokangas, Risto & Hattula, M-L. 1976: Chlorinated hydrocarbons and total mercury in the prey of the White-tailed Eagle (Haliaeetus albicilla L.) in the Quarken Straits of the Gulf of Bothnia, Finland. - Bull. Env. Cont. and Toxicol. 15:235-241.
  • Palokangas, Risto, Koivusaari, Juhani & Nuuja, Ismo 1970: Merenkurkun alueen merikotkakanta 1960-luvulla. - Ornis Fennica 47:180-184.
  • Saurola, Pertti 1981: Maa- ja merikotkan muutosta rengaslöytöjen valossa. - Lintumies 4.1981 s. 173-177. LYL.
  • Stjernberg, Torsten 1983: Havsörnarnas häckningsresultat i Finland 1970-82. – Lintumies 1.1983 s. 35-43. LYL.
  • Eero Murtomäki. Mahtilintu. WSOY 1994. (kirja merikotkasta romaanimuodossa)
  • Brutus Östling, Staffan Söderblom. Kotka - ilmojen kuningas. Nemo 2007.
  • Stjernberg, Torsten, Koivusaari, Juhani & Nuuja, Ismo 1990: Suomen merikotkakannan kehitys ja pesintätulos 1970-89. - Lintumies 2.1990 s. 65-75. LYL.
  • Murtomäki, Lammi, Valkola, Koivusaari 2001: Merikotka Havsörn Sea Eagle. - Vaasa, ISBN 952-91-4037-1
  • Seppo Keränen, Hans Hästbacka. Merikotkan siivillä. Suomen luonnonsuojelun tuki 2001.
  • Eero Murtomäki. Merikotkien elämää. Pohjoinen 1992.