Sapelihammaskissat

Taiteilijan näkemys Smilodon fatalisista. Sapelihammaskissojen oikeita turkin värejä ei tiedetä.

Sapelihammaskissat olivat eri eläinryhmiin kuuluneita esihistoriallisia petoeläimiä, joita yhdisti hieman kissamainen ruumiinrakenne ja huomattavasti pidentyneet kulmahampaat. Nimestään huolimatta kaikki sapelihammaskissat eivät olleet kissaeläimiä, sillä niihin luetaan kissaeläinten Machairodontinae-alaheimon joidenkin lajien lisäksi myös esimerkiksi pussieläinten Thylacosmilus-suku. Sapelihammaskissoja on kutsuttu myös sapelihammastiikereiksi, mutta tämä vanhentunut nimitys on vielä kissaakin epätarkempi.

Sapelihammaskissoja eli niin Afrikassa, Euraasiassa kuin Amerikassakin. Ne olivat nykyisiä kissaeläimiä rotevampia, ja suurimmat niistä olivat painavampia kuin nykyajan leijonat ja tiikerit. Ryhmän tunnetuin suku on Smilodon, joka eli vielä 10 000 vuotta sitten Pohjois-Amerikassa, kunnes kuoli viimeisenä sapelihammaskissana sukupuuttoon pleistoseenin lopun joukkotuhossa.

Piirteet

Koko ja rakenne

Smilodon populatorin luurangosta näkyy, kuinka rotevat raajat eläimellä oli.

Suurimpia sapelihammaskissoja oli Etelä-Amerikassa elänyt roteva Smilodon populator, joka saattoi painaa yli 400 kilogrammaa ja olla säkäkorkeudeltaan 120 senttimetriä. Myös Smilodon fatalis oli painavampi kuin suurin nykyinen kissaeläin siperiantiikeri.

Sapelihammaskissojen kallo oli yleensä suhteellisen korkea. Niska oli yleensä pitkä, ja selkä roteva ja suhteellisen lyhyt. Eturaajat olivat hyvin vahvat ja rotevat. Takaraajat olivat suhteellisen lyhyet. Myös häntä oli usein lyhyt.

Hampaat

Sapelihammaskissa pystyi avaamaan leukansa apposen auki.

Sapelihammaskissat ovat saaneet nimensä suurista kulmahampaistaan. Sapelihampaat olivat yläleuan kulmahampaita, jotka kasvoivat pitkiksi, kaareviksi ja sivuilta enemmän tai vähemmän litistyneiksi. Joidenkin lajien sapelihampaiden takasärmä oli sahalaitainen, mikä teki hampaista parempia leikkaamaan lihaa. Alaleuan kulmahampaat olivat yleensä pienet. Poskihampaita oli vähän.

Nykyisistä petoeläimistä puuleopardi on lähimpänä sapelihampaisuutta, sillä sen kulmahampaat ovat kaikista petonisäkkäistä kaikkein pisimmät suhteessa kallon kokoon.

Turkki

Yhdenkään sapelihammaskissan turkin väriä tai kuviointia ei tunneta. Kun taiteilijat maalaavat lajeista havainnekuvia, he jäljittelevät joskus samoissa elinympäristöissä elävien nykyisten isojen kissojen turkin tyypillisintä kuviointia ja väritystä. Metsässä eläneiden sapelihammaskissojen turkista tehdään siksi joskus täplikäs, ja ruohoarolla eläneiden sapelihammaskissojen turkista tehdään leijonan tapaan yksivärinen. Leijonauroksen harjan tai tiikerin raitojen kaltaisia erikoisuuksia ei sapelihammaskissoille piirretä, vaikka sellaisia joillakin lajeilla on saattanut ollakin.

Saalistus

Sapelihammaskissat metsästivät omasta koostaan riippuen erikokoisia kasvinsyöjiä, yleensä itseään suurempia. Jotkin lajit väijyivät saalistaan metsässä, toiset saalistivat aroilla. Suurimpien lajien saaliina olivat kaikkein suurimmat eläimet, kuten mammutit, mastodontit, biisonit ja kamelit.

Sapelihammaskissa puri uhriaan vasta kammettuaan sen maahan. Purenta ilmeisesti oli varsin heikko, eli kulmahampaat saattoivat katketa osuessaan luuhun, mutta se kohdistui saalin kurkkuun, ja saaliseläin kuoli melkein välittömästi.

Historia

Synty

Sapelihammaskissat tunnetaan vain fossiileista, sillä nykyään maapallolla ei elä yhtään sapelihampaista petonisäkästä. Tämä on poikkeuksellinen tilanne, sillä sapelihampaat olivat yleinen ominaisuus. Ne kehittyivät kenotsooisella maailmankaudella useita kertoja itsenäisesti petonisäkäsryhmille, jotka eivät olleet toisilleen läheistä sukua. Sapelihampaat ovatkin erinomainen esimerkki konvergenssista.

Kukoistuskausi

Sapelihampaisia muotoja on ollut kissaeläinten heimossa, Oligoseenikaudella eläneessä sukupuuttoon kuolleessa, mäyrää tai ahmaa muistuttavassa nimravidien heimossa ja pussieläimissä, joiden ainoa tunnettu sapelihampainen muoto on eteläamerikkalainen noin 8–5 miljoonaa vuotta sitten elänyt Thylacosmilus, sekä sukupuuttoon kuolleissa kreodonteissa.

Tunnetuin sapelihammaskissasuku oli Amerikan melko raskas Smilodon, joka eli 3 miljoonaa–10 000 vuotta sitten. Euroopassa ja Aasiassa eli samoihin aikoihin kevytrakenteinen Homotherium, joka pyydysti mammutin vasikoita. Pohjois-Amerikassa eli Homotherium serum ja Euroopassa Homotherium latidens. Dinofelis eli Euroopassa ja Afrikassa 5–1,2 miljoonaa vuotta sitten. Se tunnetaan myös "valesapelihammaskissana".

Sukupuutot

Kaikki sapelihammaskissat ovat kuolleet sukupuuttoon. Ne eivät kuolleet samanaikaisesti, vaan eri suvut katosivat eri aikoina. Afrikasta viimeiset sapelihammaskissat katosivat viimeistään 500 000 vuotta sitten, sen jälkeen ne katosivat Euroopasta, ja lopulta myös Amerikasta viimeisimmän jääkauden loputtua kymmenen tuhatta vuotta sitten yhdessä muiden suurten eläinten kanssa. Sukupuuttoja on selitetty joskus sillä, että sapelihammaskissat olisivat olleet evolutiivisesti vähemmän kelvollisia kuin tavalliset isot kissat. Esimerkiksi niiden saalistuskyky, nopeus ja älykkyys on kyseenalaistettu. Sukupuuttoja on selitetty myös sillä, että ne olivat erikoistuneet suuriin saaliseläimiin, ja kun nämä katosivat jääkauden jälkeen, katosivat niiden mukana myös saalistajat. Tämä ei kuitenkaan selitä niiden monien lajien sukupuuttoa, jotka metsästivät pienempää saalista. Ilmastonmuutoksista, etenkin kuivuudesta, johtuvia kasvillisuuden muutoksia pidetään nykyisin yhtenä mahdollisena syynä sapelihammaskissojen katoamiseen. Muita syitä olivat mahdollisesti kilpailu ihmisen ja leijonien kanssa sekä sapelihammaskissojen liian erikoistunut ruokavalio.

Paraguaysta Lounais-Yhdysvaltoihin ulottuvalla alueella kerrotaan yhä nähdyn suurikokoisia, sapelihampaisia kissapetoja. Biologian aikakäsityksen mukaan viime jääkaudesta on kulunut vasta vähän aikaa ja on mahdollista, että pieni sapelihammaskissakanta olisi voinut säilyä hengissä syrjäisillä seuduilla.

Sukuja

Barbourofelis fricki, kallo ja ennallistus.

Homotherium serum, ennallistus.

Thylacosmiluksella oli epätavallinen alaleuka.

Megantereon, ennallistus.

• Smilodon
• Hoplophoneus
• Eusmilus
• Dinictis
• Dinaelurus
• Dinailurictis
• Eofelis
• Nimravidus (Nimravides)
• Nimravus (Nimravinus)
• Nimraviscus
• Pogonodon
• Quercylurus
• Archaelurus
• Aelurogale (Ailurictis)
• Ictidailurus
• Albanosmilus
• Afrosmilus
• Barbourofelis
• Ginsburgsmilus
• Prosansanosmilus
• Sansanosmilus
• Syrtosmilus
• Vampyrictis
• Vishnusmilus
• Homotherium
• Thylacosmilus
• Metailurus
• Adelphailurus
• Paramachairodus
• Machairodus
• Miomachairodus
• Amphimachairodus
• Hemimachairodus
• Lokotunjailurus
• Megantereon
• Dinofelis
• Therailurus
• Pontosmilus
• Proailurus
• Pseudaelurus
• Xenosmilus
• Stenailurus
• Epimachairodus
• Hemimachairodus
• Ischyrosmilus

Lähteet

• Antón, Mauricio: Sabertooth. Indiana University Press, 2013. ISBN 978-0-253-01042-1.

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Sapelihammaskissat Wikimedia Commonsissa

• Shaw, Wesman Todd: The Saber—Tooth Tiger Owlcation. 10.2.2017. Viitattu 11.9.2018.
• Strauss, Bob: 10 Facts About the Saber-Tooth Tiger ThoughtCo. 5.7.2018. Viitattu 11.9.2018.
• Kaufman, Mark D.: Life in Los Angeles was brutal for saber-toothed cats Popular Science. 24.4.2017. Viitattu 11.9.2018.
• Gramling, Carolyn: Saber-toothed kittens were born armed to pounce Science News. 27.9.2017. Viitattu 11.9.2018.
• UC Berkeley Museum of Paleontology: Saber-toothed Cats (englanniksi)
• Prehistoric cats and prehistoric cat-like creatures, from the Messybeast Cat Resource Archive. (englanniksi)