Siirry sisältöön

Sam Peckinpah

Wikipediasta
Sam Peckinpah
Sam Peckinpah vuonna 1968.
Sam Peckinpah vuonna 1968.
Henkilötiedot
Koko nimi David Samuel Peckinpah
Syntynyt21. helmikuuta 1925
Fresno, Kalifornia
Kuollut28. joulukuuta 1984 (59 vuotta)
Los Angeles, Kalifornia
Kansalaisuus Yhdysvallat
Ammatti elokuvaohjaaja, -käsikirjoittaja, -tuottaja ja -näyttelijä
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet

David Samuel ”Sam” Peckinpah (21. helmikuuta 1925 Fresno, Kalifornia – 28. joulukuuta 1984 Los Angeles, Kalifornia[1][2]), oli yhdysvaltalainen elokuvaohjaaja, -käsikirjoittaja, -tuottaja ja -näyttelijä. Hänet tunnetaan muun muassa ohjaamistaan elokuvista Olkikoirat ja Rautaristi. Hänen päätyönään on usein pidetty vuonna 1969 valmistunutta elokuvaa Hurja joukko, joka aikakauden kontekstissa nähtiin äärimmäisen väkivaltaisena.[3]

Sam Peckinpahin uraa varjosti runsas päihteidenkäyttö, ja hänet tunnettiin vaikeana ja riitaisana persoonana. Monia hänen elokuviaan leimasivat kulissien takaiset riidat tuottajien ja työryhmän kanssa, mikä vahingoitti hänen mainettaan ja uraansa. Hänen uraansa haittasi myös kriitikoiden suhtautuminen elokuvien väkivaltaan, minkä myötä hänet tuomittiin mediassa ja hänen lempeämmät elokuvansa sivuutettiin. 1960-luvun lopulta 1970-luvulle Peckinpahin persoonaa ja hänen elokuviaan paitsi juhlittiin myös paheksuttiin. Hänen yksityiselämänsä ongelmat, kuten alkoholismi ja huumeidenkäyttö, saivat runsaasti palstatilaa.[3]

Nuoruus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sam Peckinpah syntyi Fresnossa perheeseen, johon kuului myös isoveli Denny ja adoptoidut nuoremmat sisarukset, Fern Lea ja Susan. Hänen isoisoisänsä, Rice Peckinpaugh, oli 1800-luvun alkupuolella kauppias ja maanviljelijä. Perhe muutti myöhemmin nimensä muotoon Peckinpah. Samin isoisä, Denver Church Peckinpah, oli tuomari ja myöhemmin edustajainhuoneen jäsen, kuten myös Samin isä David. Peckinpah oli nuoresta pitäen ahkera kirjojen lukija. Hänen äitinsä Fern Church oli kalifornialaisia uudisraivaajia. D. Sammy, joka oli Samin kutsumanimi perhepiirissä, oli hiljainen ja herkkä lapsi, joka luonteeltaan poikkesi veljestään ja isästään. Toisen maailmansodan syttyessä hän liittyi Yhdysvaltain merijalkaväkeen ja näki sodan julmuuden palvellessaan Aasiassa.[4]

Sodan jälkeen Peckinpah päätyi yliopistoteatterin produktioihin ja opiskeli lopulta draaman kandidaatin tutkinnon Fresno State Collegessa vuonna 1949 ja maisterin tutkinnon Etelä-Kalifornian yliopistossa vuonna 1950.[3] Hän solmi ensimmäisen avioliittonsa 1947 nuoruudenrakkautensa Maria Sellandin (1927–2006) kanssa. Liitto kesti vuoteen 1960, ja siitä syntyi neljä lasta.[4]

Peckinpah päätyi Holly­woodiin, missä hän työskenteli aluksi useiden pienen budjetin elokuvien parissa. Vuonna 1955 hän alkoi kirjoittaa käsikirjoituksia Gunsmoke-sarjaan; alle vuodessa hänestä tuli yksi television kuumimmista kirjoittajista, ja hänen meriitteihinsä kuuluivat kaksi klassikkosarjaa, The Rifleman ja The Westerner.[3]

Elokuvauran alku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Televisiotyönsä ansiosta vuonna 1961 Peckinpah palkattiin ohjaamaan ensimmäinen elokuvansa, Preerian laki (The Deadly Companions). Elokuva sai vain vähän huomiota, ja Peckinpah pesi kätensä projektista väittäen, ettei hänellä ollut vapautta[3] sen tekemisessä.[3]

Hänen seuraava elokuvansa Viheltävät luodit (Ride the High Country) vuonna 1962 voitti Belgian kansainvälisen elokuvafestivaalin Grand Prix’n, Pariisin kriitikoiden palkinnon, Hopealehden Ruotsissa ja parhaan ulkomaisen elokuvan palkinnon Meksikossa. Tästä huolimatta elokuvan markkinointi epäonnistui Yhdysvalloissa, koska Metro-Goldwyn-Mayer ei nähnyt järkeä markkinoida vanhanaikaista westerniä.[5]

Hänen kolmannen elokuvansa Major Dundee (1965) tuotanto aiheutti riitoja elokuvayhtiön kanssa. Columbia teki elokuvasta lukuisia leikkauksia ennen sen julkaisua. Raivostunut Peckinpah syytti studiota siitä, että nopeilla leikkauksilla oli tuhottu elokuvan ymmärrettävyys. Tämä johti ensimmäiseen julkiseen riitaan monien tulevien joukossa.[5] Peckinpah oli vuonna 1957 kiinnitetty käsikirjoittajaksi Marlon Brandon tähdittämään lännenelokuvaan Vihan riivaama (One-Eyed Jacks), mutta hänelle annettiin potkut, kun hän oli laatinut ensimmäisen käsikirjoitusvedoksen.[6]

Loppuvuodesta 1964 Peckinpah lopulta kiinnitettiin ohjaajaksi Steve McQueenin tähdittämään elokuvaan Cincinnati Kid, mutta hän sai muutaman päivän kuvausten jälkeen potkut ohjaajan asemastaan näkemyserojen takia. Hän joutui tapauksen vuoksi myös henkilökohtaiselle, mutta ei poliittiselle, mustalle listalle yli kahdeksi vuodeksi. Tänä aikana hän kuitenkin sai ohjattavakseen ABC:n televisiodraaman Noon Wine (1966), joka perustui Katherine Ann Porterin pienoisromaaniin. Se sai runsaasti kehuja kriitikoilta.[5][3]

Hurja joukko

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Peckinpah Hurja joukko -elokuvan kuvauksissa

Peckinpahin läpimurtotyönä voidaan pitää vuoden 1969 lännenelokuvaa Hurja joukko (The Wild Bunch). Elokuvassa joukkio lainsuojattomia ryöstää pankin ja tuhoaa samalla koko paikan. Ryöstö osoittautuu ansaksi: saaliiksi jää pelkkiä metallisia prikkoja. Rautatieyhtiö lähettää palkkionmetsästäjät takaa-ajoon. Paetakseen joukkio ylittää rajan Meksikoon, missä he työskentelevät diktaattorimaiselle kenraali Mapachelle (Emilio Fernández).[3]

Elokuva tuli tunnetuksi realistisesta ja intensiivisestä väkivallan kuvauksesta, jota tehostivat Peckinpahin myöhemmissäkin ohjaustöissä nähtävät hidastukset. Elokuvassa oli mukana nimekäs näyttelijäkaarti, muun muassa William Holden ja Ernest Borgnine, ja se sai seuraavana vuonna kaksi Oscar-ehdokkuutta. Peckinpah laati myös elokuvan käsikirjoituksen.[3]

1970-luku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hurjan joukon herättämän mediahuomion jälkeen Peckinpah oli haluttu ohjaaja, mutta hänen seuraava tuotantonsa, Balladi Cable Hoguesta vuonna 1970, kärsi tuotannollisista ongelmista. Warner Bros uhkasi jatkuvasti keskeyttää elokuvan kuvaukset, ja elokuvan teko oli täynnä vaikeuksia. Studio odotti uudenlaista rajua ”verilöylyä” ja hylkäsi elokuvan nähdessään sen olevan humoristinen teos.[5] Peckinpahin ensimmäinen yhteistyö näyttelijä Steve McQueenin kanssa oli Nuori Bonner (1972), draamaelokuva, josta puuttuu Peckinpahin tavaramerkiksi noussut raaka väkivalta. Yksinäisestä rodeoratsastajasta kertova elokuva on kunnianosoitus työväenluokan elämälle. Se todistaa, että Peckinpah osasi halutessaan kuvata muutakin kuin hurjia, väkivaltaisia kohtauksia.[7] Elokuvan tekoa varjostivat Peckinpahin henkiklökohtaiset ongelmat, kuten paheneva alkoholismi. Kun Peckinpah kuvasi elokuvaa Nuori Bonner, studio palkkasi miehen vahtimaan häntä, jotta hän ei alottaisi juomista ennen kello viittä iltapäivällä. Nuori Bonner oli yleisön mielestä pettymys, elokuva epäonnistui kriittisesti ja kaupallisesti. Siinä ei nähdä väkivaltaa, eikä misogyniaa: se on lempeä, hiljainen ja surumielinen tarina.[3][5]

1970-luku oli Peckinpahille tuottelias: hän teki kahdeksan elokuvaa kahdeksassa vuodessa. Vuonna 1971 ilmestyi Englannissa tehty väkivaltainen trilleri Olkikoirat, pääosassa Dustin Hoffman. Elokuva kertoo amerikkalaisesta matemaatikosta Davidista (Dustin Hoffman), joka vetäytyy pieneen kylään vaimonsa kanssa. Ulkopuolisena ja intellektuellina David joutuu kyläläisten pilkan ja ahdistelun kohteeksi, kun taas hänen ”lapsinukkensa” vaimo (Susan George) flirttailee paikallisten miesten kanssa. Elokuva herätti valtavasti keskustelua väkivaltaisuutensa vuoksi, ja lehdet kuten Cinema, Esquire, Life ja Playboy haastattelivat kriittisesti Peckinpahia.[3][5]

Steve McQueen oli pääosassa Peckinpahin seuraavassa elokuvassa, Pakotie (Getaway, 1972), joka oli toimintaelokuva pankkiryöstäjistä, jotka pakenevat mafiaa ja virkavaltaa ryöstösaaliin kanssa. Elokuva oli valtava menestys ja sitä pidetään yleisesti yhtenä Peckinpahin parhaimmista elokuvista.[3] Pakotien jälkeen ohjaaja palasi lännenelokuvien pariin vuonna 1973 elokuvassa Pat Garrett ja Billy the Kid, jossa esiintyi myös rocklaulaja Bob Dylan.[3][5]

Peckinpahin hyvä ystävä Warren Oates oli pääosassa seuraavassa Meksikoon sijoittuvassa palkkionmetsästäjätarinassa Tuokaa Alfredo Garcian pää vuonna 1974. Elokuva oli vähällä jäädä julkaisematta sen väkivaltaisen sisällön vuoksi. Meksikossa pienellä budjetilla tehty elokuva kertoo pianistista ja pikkurikollisesta Bennystä (Warren Oates), joka ottaa tehtäväkseen jäljittää Alfredo Garcian – miehen, joka on saattanut raskaaksi tyrannimaisen meksikolaisjohtajan tyttären.[5][3]

Seuraavana vuonna ensi-illassa oli CIA-jännäri Tapporyhmä (The Killer Elite), joka sai ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta. Ainoan sotaelokuvansa Rautaristi Peckinpah ohjasi Euroopassa viinan voimin 1977. Jugoslaviassa tehdyssä pienibudjettisessa elokuvassa seurataan saksalaisen joukkueen vetäytymistä Venäjän rintamalta vuonna 1943. Päähenkilö, kersantti Steiner (James Coburn), yrittää suojella miehiään kaaoksen keskellä. Elokuva on väkivaltainen, mutta se kuvaa myös sotilaiden kokemia traumoja. Elokuva epäonnistui kaupallisesti Yhdysvalloissa, mutta sai Euroopassa ylistystä ja voitti Saksassa useita palkintoja. Ohjaaja Orson Welles lähetti elokuvan nähtyään Peckinpahille viestin, että Rautaristi oli paras sotaa vastustava elokuva, jonka hän oli koskaan nähnyt.[5]

Myöhäistuotanto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1970-luvun lopulla Peckinpah vajosi unohdukseen ja hänen päihdeongelmansa alkoi riistäytyä käsistä. Kun hän teki rekkakuskeista kertovaa elokuvaa Raivopäät (The Convoy, 1978), sekä hänen terveytensä että maineensa olivat romahtaneet. Peckinpah käytti alkoholin lisäksi nyt myös kokaiinia. Hänen viimeinen elokuvansa Verinen viikonloppu (The Osterman Weekend, 1983) on CIA-korruptiosta kertova vakoilutrilleri.[3]

Peckinpahin viimeisiksi töiksi jäivät Julian Lennonin musiikkivideot ”Too Late for Goodbyes” ja ”Valotte”.

Kuolema

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Peckinpah lopetti alkoholinkäytön kokonaan vuotta ennen kuolemaansa. Hän sai massiivisen sydänkohtauksen vuonna 1984 matkalla joulun viettoon Meksikoon Palacioksen ja tyttärensä luo. Peckinpah kuoli aamulla sairaalassa Los Angelesissa.[3]

Peckinpahin arvomaailma

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Useimmat Sam Peckinpahin ohjaamat elokuvat ja televisiosarjat käsittelivät länttä. Hänen kiinnostuksensa ei johtunut vain siitä, että hän oli elokuvantekijä, joka etsi vaikuttavia maisemia. Hän koki olevansa itsekin lännen mies, cowboy. Hän vietti nuorena paljon aikaa isoisänsä ranchilla — missä hän puuhaili cowboy-hommissa, poltti karjaa, ampui ja ansoitti — aikana, jolloin monet tilan työntekijöistä olivat alueen 1800-luvun kaivostyöläisten ja karjankasvattajien jälkeläisiä ja jolloin maaseutu muuttui nopeasti. Sam Peckinpahin elokuvien tuotannolle oli tyypillistä uusien näkemysten ja arvojen kohtaaminen vanhan kanssa, usein esimerkiksi romanttisen lännen törmääminen nykyaikaan.[8]

Peckinpahin henkilökohtaisissa arvoissa ja elokuvissa ei ollut koskaan rasismia. Jo lapsuudessaan Peckinpahin perhe oli läheisissä väleissä Fresnon alueella asuneiden Sierra Mono -intiaanien kanssa, ja alkuperäiskansaan kuuluva nainen oli merkittävässä roolissa Peckinpahin kasvatuksessa.[8] Hän pyrki myöhemmin elokuvissaan esittämään alkuperäiskansat positiivisessa valossa ja hän palkkasi alkuperäiskansoihin kuuluvia näyttelijöitä elokuviinsa. Hurja joukko -elokuvassa on kymmeniä meksikolaisia hahmoja. Peckinpah valitsi näihin rooleihin latinalaisamerikkalaisia näyttelijöitä, mikä oli ensimmäinen kerta suuren Hollywood-tuotannon historiassa. Yhtä Hurjan joukon pääroolia esitti legendaarinen Emilio ”El Indio” Fernández, josta tuli yksi Peckinpahin luottonäyttelijöistä. Peckinpah vastusti rasismia ja sai sen vuoksi osakseen kritiikkiä ”eri rotujen välisen eroottisen kanssakäymisen” kuvaamisesta.[8][3]

Peckinpahin elokuvia hallitsevat usein myös maskuliiniset kysymykset, kuten mitä on todellinen miehisyys Jokainen hänen elokuvistaan käsitteli Peckinpahin pakkomielteitä, miesten välisen ystävyyden, petoksen, lojaaliuden, kunnian ja itsekunnioituksen teemoja.[7] Peckinpahin elokuvat käsittelevät yleensä arvojen ja ihanteiden välistä ristiriitaa sekä väkivallan turmelevaa vaikutusta. Hän sai lempinimen ”Bloody Sam” elokuviensa väkivaltaisuuden vuoksi. Peckinpahin hahmot ovat usein yksinäisiä tai syrjäytyneitä miehiä, jotka tavoittelevat kunniallisuutta, mutta joutuvat tekemään kompromisseja selviytyäkseen maailmassa, jota hallitsevat nihilismi ja brutaalius.[3] Toisaalla hänen elokuvia on usein syytetty myös sovinismista. Naisten kohtelu hänen filmografiassaan on muodostunut monille kriitikoille suureksi ongelmaksi. Naiset on usein nähty hänen elokuvissaan joko ”huoran tai enkelin” roolissa. Peckinpahin elokuvien naishahmoissa on harvoin psykologista realismia.[7]

Yksityiselämä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Peckinpahin ensimmäisestä avioliitosta syntyi kolme tytärtä, Melissa, Kristen ja Sharon, sekä poika, Matthew. Avioliiton kariuduttua vuonna 1960 Peckinpah avioitui 1965 meksikolaisen näyttelijän ja tanssijan Begoña Palaciosin kanssa. ”Meksiko on hyvä paikka rakastua...”. Suhde oli ilmeisen myrskyisä, sillä pari erosi ja palasi kolmasti yhteen. Kun Palacios kuoli vuonna 2000, hänen tuhkansa siroteltiin Malibu Beachille, jossa sijaitsi myös Peckinpahin leposija. Pariskunnalle syntyi tytär Maria Guadalupe ”Lupita” Peckinpah Palacios. Peckinpah solmi vielä kolmannenkin avioliiton 70-luvun alussa kuvatessaan Englannissa Olkikoiria, mutta liitto kesti vain pari vuotta. Ilmeisen karismaattisella ohjaajalla riitti elämänsä aikana myös lukuisia naisia avioliittojen ulkopuolella.

Töiden saaminen oli lopulta hankalaa, koska Peckinpah poltti sillat sekä tuotantokoneistoon että studioihin. Suorasanainen ja rajusti ryyppäävä Peckinpah oli aina ollut Hollywoodin lainsuojaton ja muuttui humalassa aggressiiviseksi. Kukaan ei halunnut riskeerata kymmenien miljoonien tuotantoa sellaisen miehen vastuulle, joka saattoi olla päiväkausia ulkona kuvioista alkoholin ja kokaiinin takia.lähde? Hänen neljästätoista studioelokuvastaan yhtäkään ei esitetty ensi-illassa Peckinpahin haluamassa muodossa vaan esimerkiksi Pat Garrett ja Billy the Kidin ohjaajan versio julkaistiin vuosia myöhemmin vasta 1988. Moni arvostettu näyttelijä ja työtoveri kuitenkin loi häneen loppuun saakka kestävän työ- ja ystävyyssuhteen, kuten Ernest Borgnine, Warren Oates, Steve McQueen, Slim Pickens, Kris Kristofferson ja Bo Hopkins sekä kuvaaja Lucien Ballard.

Filmografia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Murray, Gabrielle: Sam Peckinpah Senses of Cinema. 5/2002. Viitattu 8.7.2015. (englanniksi)
  2. ↑ Sam Peckinpah. Turner Classic Movies – TCM. Arkistoitu 18.3.2019. Viitattu 21.11.2023. (englanniksi)
  3. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r Weddle, David: If They Move . . . Kill ‘Em!, - The Life and Times of Sam Peckinpah. Grove, 2001. ISBN 978-0-8021-3776-0
  4. ↑ a b Peckinpah, Sam Encyclopedia.com. (englanniksi)
  5. ↑ a b c d e f g h i Peckinpah, Sam – Senses of Cinema sensesofcinema.com. 13.6.2001. Viitattu 17.11.2025. (englanniksi)
  6. ↑ Gordon, Michael: When Marlon Brando made short work of a legendary director: “He fired me” Far Out. 20.11.2024. Viitattu 16.12.2024. (englanniksi)
  7. ↑ a b c Where to begin with Sam Peckinpah BFI. 21.2.2018. Viitattu 17.11.2025. (englanniksi)
  8. ↑ a b c Caroline Cabe: The Western Life And Western Films Of Sam Peckinpah Cowboys and Indians Magazine. 17.12.2023. Viitattu 17.11.2025. (englanniksi)

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Sam_Peckinpah&oldid=23729756”