Ruskean koiran tapaus
.jpg)
Ruskean koiran tapaus oli vivisektiota koskenut poliittinen kiista, joka riehui Englannissa vuosina 1903–1910. Siihen kuului ruotsalaisten feministien soluttautuminen Lontoon yliopiston lääketieteen luennoille, järjestetyt tappelut lääketieteen opiskelijoiden ja poliisien välillä, koirapatsaan poliisisuojelus, kunnianloukkausoikeudenkäynti Royal Courts of Justicessa sekä kuninkaallisen komission perustaminen tutkimaan eläinten käyttöä kokeissa. Tapauksesta tuli tunnettu oikeustapaus (ransk. cause célèbre) joka jakoi maata.
Kiistan laukaisivat syytökset, joiden mukaan helmikuussa 1903 University College Londonin fysiologian laitoksen fysiologi William Bayliss suoritti 60 lääketieteen opiskelijasta koostuvan yleisön edessä laittoman vivisektion ruskealla terrierillä, joka Baylissin ja hänen ryhmänsä mukaan oli riittävän hyvin anestesioitu, mutta joka ruotsalaisten aktivistien mukaan oli tajuissaan ja koki kovia. National Anti-Vivisection Society tuomitsi menettelyn julmaksi ja laittomaksi. Bayliss, jonka tutkimukset koirilla johtivat hormonien löytämiseen, raivostui maineeseensa kohdistuneesta hyökkäyksestä. Hän nosti syytteen kunnianloukkauksesta ja voitti kanteen.
Vivisektion vastustajat tilasivat pronssisen koirapatsaan muistomerkiksi, joka paljastettiin Batterseassa vuonna 1906, mutta lääketieteen opiskelijat suuttuivat sen provokatiivisesta kyltistä, mikä johti toistuvaan muistomerkin vandalisointiin ja ympärivuorokautiseen poliisivartioinnin tarpeeseen niin kutsuttujen anti-doggereiden varalta. 10. joulukuuta 1907 tuhat lääketieteen opiskelijaa marssi keski-Lontoon läpi kantaen ja heiluttaen koiraa esittävällä hahmolla varustettuja keppejä ottaen yhteen suffragettien, ammattiliittolaisten ja 400 poliisivirkailijan kanssa.
Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Cruelty to Animals Act 1876[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Englannissa ja parlamentin ylä- ja alahuoneessa oli huomattavaa vastustusta vivisektiota kohtaan kuningatar Victorian valtakauden aikana vuosina 1837-1901. Kuningatar itse vastusti sitä voimakkaasti. Nimitys "vivisektio" viittasi elävien eläinten dissektioon, joko anestesteettien kanssa tai ilman niitä tehtyyn, suoritettuna usein lääketieteen opiskelijoiden yleisön edessä. Britanniassa oli vuonna 1875 noin 300 eläinkoetta, lukumäärä, joka oli noussut 19 084:n vuonna 1903, kun ruskea koira oli vivisektion kohteena, ja vuonna 2012 4,11 miljoonaan, joista koirien määrä oli 4643.
Vastustus johti siihen, että heinäkuussa 1875 Britannian hallitus perusti ensimmäisen kuninkaallisen komission tutkimaan käytäntöä altistaa eläviä eläimiä kokeille tieteellisissä tarkoituksissa. Kuultuaan, että tutkijat eivät käyttäneet säännöllisesti anestesia-aineita, komissio suositteli joukkoa toimenpiteitä, mukaan lukien kieltoa käyttää koiria, kissoja, hevosia, aaseja ja muuleja kokeissa. General Medical Council ja British Medical Journal vastustivat, ja niinpä ylimääräinen suojelutoimi otettiin käyttöön sen sijaan. Tulos oli Cruelty to Animals Act 1876, jota NAVS kritisoi "pahamaineiseksi mutta hyvin nimetyksi".
Ernest Starling ja William Bayliss[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
1900-luvun alussa Ernest Starling, Lontoon yliopiston fysiologian professori, ja hänen lankonsa William Bayliss käyttivät vivisektiota koiria kohtaan määrittääkseen, ohjaako keskushermosto haiman eritystä kuten Ivan Pavlov esitti. Starlingin elämäkerran kirjoittajan, John Hendersonin mukaan Starling ja Bayliss olivat "pakkomielteisiä kokeiden tekijöitä", ja Starlingin laboratorio oli kiireisin Lontoossa. Baylissilla oli ollut lupa harjoittaa vivisektiota vuodesta 1890 ja hän oli opettanut fysiologiaa vuodesta 1900.
Miehet tiesivät, että haima tuottaa ruoansulatusnesteitä reaktiona lisääntyneestä happamuudesta pohjukaissuolessa ja tyhjäsuolessa ruokasulan sinne saapumisen johdosta
Vuonna 1905 Starling keksi termin hormoni – kreikan kielen sanasta hormao, joka tarkoittaa "herätän" tai "kiihdytän" – kuvaamaan sekretiiniä ynnä muita kemikaaleja, jotka pystyvät äärimmäisen pienissä pitoisuuksissa stimuloimaan elimiä etäältä. Bayliss ja Starling olivat myös käyttäneet vivisektiota anestesioituihin koiriin löytääkseen peristaltiikan vuonna 1899. He löysivät edelleen monenlaisia muita tärkeitä fysiologisia ilmiöitä ja periaatteita, joista monet perustuivat heidän kokeelliseen työhönsä, johon kuului eläinten vivisektiota
Lizzy Lind af Hageby ja Leisa Schartau[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Starlingin ja Baylissin luennoille oli soluttautunut kaksi ruotsalaista feministiä ja vivisektiota vastustavaa aktivistia Lizzy Lind af Hageby ja Leisa Katherine Schartau. Naiset olivat tunteneet toisensa lapsuudesta lähtien ja tulivat arvovaltaisista perheistä.
Vuonna 1900 naiset vierailivat Pasteur-instituutissa Pariisissa, eläinkokeiden keskuksessa, ja järkyttyivät huoneista, jotka olivat täynnä häkkiin laitettuja eläimiä, joille tutkijat antoivat tauteja. He perustivat Ruotsin vivisektion vastaisen yhdistyksen palattuaan kotiinsa ja vuonna 1902 ryhtyivät opiskelijoiksi London School of Medicine for Womeniin, vivisektiota harjoittamattomaan collegeen, jolla oli vierailujärjestelyjä muiden Lontoon collegejen kanssa, saadakseen lääketieteellistä koulutusta vivisektion vastaisille kampanjoilleen.
He kävivät King’s Collegessa ja University Collegessa 100 luennolla ja demonstraatiossa mukaan lukien 50 elävälle eläimelle tehdyssä kokeessa, joista 20 olivat sitä, mitä Mason kutsui ”täysimittaiseksi vivisektioksi”. He pitivät päiväkirjaa, jota he kutsuivat nimellä Eye-Witnesses (Silminnäkijät) ja myöhemmin nimellä The Shambles of Science: Extracts from the Diary of Two Students of Physiology (Tieteen teurastamo: Katkelmia kahden fysiologian opiskelijan päiväkirjasta). Naiset olivat paikalla, kun ruskealle koiralle suoritettiin vivisektiota, ja kirjoittivat siitä kappaleen nimeltä ”Hauskaa” viitaten nauramiseen, jota he sanoivat kuullensa luentosalissa toimenpiteen aikana.
Ruskea koira[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Koiran vivisektio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ruskea koira oli sekarotuinen terrieri, jolla oli lyhyt karkea turkki ja joka painoi noin 6 kg. Sitä käytti vivisektiossa joulukuussa 1902 ensin Starling, joka leikkasi sen mahan auki ja sitoi haimatiehyeen kiinni. Eläin eli häkissä seuraavan kahden kuukauden ajan, kunnes Starling ja Bayliss käyttivät sitä kahteen operaatioon 2. helmikuuta 1903, päivänä, jolloin ruotsalaiset naiset olivat paikalla.
Luentohuoneen ulkopuolella, ennen kuin opiskelijat saapuivat, Starlingin ja muiden oikeudessa antaman todistuksen mukaan Starling leikkasi ensin koiran auki uudelleen tutkiakseen edellisen leikkauksen tuloksia, mikä kesti noin 45 minuuttia, minkä jälkeen hän puristi haavan pihdeillä ja antoi koiran Baylissille
Bayliss leikkasi uuden aukon koiran kaulaan paljastaakseen sylkirauhasten kielihermot, jotka hän kiinnitti elektrodeihin
Noin 60 opiskelijan edessä Bayliss stimuloi kielihermoja puoli tuntia muttei kyennyt demonstroimaan tavoittelemaansa pääasiaa. Koira annettiin sen jälkeen opiskelija Henry Dalelle, tulevalle Nobelin palkinnon saajalle, joka poisti koiran haiman ja sitten tappoi sen veitsellä sydämen läpi. Tästä tuli vaivaantumisen aihe kunnianloukkausoikeudenkäynnin aikana, kun Baylissin laboratorioapulainen Charles Scuttle todisti, että koira olisi tapettu kloroformilla tai ACE -sekoituksella. Scuttlen todistuksen jälkeen Dale kertoi että hän oli käyttänyt itse asiassa veistä
Naisten päiväkirja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
14. huhtikuuta 1903 Lind af Hageby ja Schartau näyttivät julkaisemattoman 200-sivuisen päiväkirjansa asianajaja Stephen Coleridgelle, National Anti-Vivisection Societyn sihteerille. Hänen huomionsa kiinnittyi selostukseen ruskeasta koirasta. 1876 Cruelty to Animals Act kielsi eläimen käytön useammassa kuin yhdessä kokeessa, mutta kuitenkin näytti, että ruskeaa koiraa oli käytetty Starlingin toimesta haimaleikkauksen suorittamiseen, käytetty uudelleen hän avattua koiran tutkiakseen edellisen leikkauksen tuloksia ja käytetty kolmannen kerran Baylissin toimesta sylkirauhasten tutkimuksessa
Stephen Coleridgen puhe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Masonin mukaan Coleridge päätti, että ei ollut syytä luottaa syytteeseen panoon Cruelty to Animals Act 1876 -lailla, jota hän piti tahallisen estävänä. Sen sijaan hän antoi koirasta vihaisen puheen 1. toukokuuta 1903 National Anti-Vivisection Societyn vuositapaamisessa St James Hallissa, jossa oli paikalla 2 000–3 000 ihmistä. Coleridge syytti tutkijoita kidutuksesta: "Jos tämä ei ole kidutusta, Mr Bayliss ja hänen toverinsa … kertokoot meille taivaan nimessä mitä kidutus on"
Puheen yksityiskohtia julkaisi seuraavana päivänä radikaali Daily News, ja kysymyksiä nostettiin esiin Parlamentin alahuoneessa, erityisesti Sir Frederick Banburyn, konservatiivipuolueen kansanedustajan ja vivisektiodemonstraatioiden lopettamiseen tähtäävän lakiasetuksen kannattajan toimesta. Bayliss vaati julkista anteeksipyyntöä, ja kun 12. toukokuuta mennessä se ei toteutunut, hän nosti kanteen kunnianloukkauksesta.
Ernest Starling päätti olla viemättä asiaa oikeuteen; The Lancet, joka ei ollut mikään Starlingin ystävä, kirjoitti, että ”voidaan esittää, että professori Starling suoritti teknisen rikkomuksen lakia koskien”.
Bayliss vs. Coleridge[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Oikeudenkäynti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Oikeudenkäynti alkoi Old Baileyssä 11. marraskuuta 1903 lordiylituomari (Lord Chief Justice) Lord Alverstonen ollessa tuomarina ja kesti neljä päivää päättyen 18. marraskuuta. Oikeustalon ulkopuolella olivat noin 27 metriä pitkät jonot.
Baylissin asianajaja Rufus Isaacs kutsui Starlingin hänen ensimmäiseksi todistajaksi. Starling myönsi, että hän oli rikkonut lakia käyttämällä koiraa kahdesti mutta sanoi tehneensä niin välttäkseen uhraamasta kahta koiraa. Bayliss todisti, että koiralle oli annettu puolitoista graania morfiinia aiemmin päivällä, sitten kuusi unssia alkoholia, kloroformia ja eetteriä, jota annettiin eteishuoneesta koiran henkitorveen kiinnitettyyn putkeen. Bayliss sanoi, että putket olivat helposti särkyviä ja että jos koiralla olisi ollut vaikeat oltavat, ne olisivat rikkoutuneet
Eläinlääkäri Alfred Sewell sanoi, ettei järjestelmä, jota Bayliss käytti, todennäköisesti ollut riittävä, mutta muut todistajat, mukaan lukien Royal Veterinary Collegen Frederick Hobday, olivat eri mieltä; oli myös väite, että Bayliss oli käyttänyt liian paljon anestesia-ainetta, minkä vuoksi koira ei reagoinut sähköstimulaatioon. Bayliss sanoi, että koira oli kärsinyt choreasta, tahdosta riippumattomista kouristuksista aiheuttavasta taudista, ja että mikään liikahdus, jonka Lind af Hageby ja Schartau olivat nähneet, ei ollut tarkoituksellinen. Neljä opiskelijaa, kolme naista ja yksi mies, kutsuttiin Baylissin asianajajan toimesta kuultaviksi ja he todistivat, että koira oli näyttänyt olevan tiedoton.
Coleridgen asianajaja, John Lawson Walton, kutsui kuultavaksi Lind af Hagebyn ja Schartaun. He toistivat, että olivat olleet ensimmäiset oppilaat, jotka saapuivat, ja olivat jääneet yksin koiran kanssa noin pariksi minuutiksi. He olivat tarkastelleet arpia edellisistä leikkauksista ja leikkaushaavaa kaulassa, jonne kaksi putkea oli asetettu. He eivät olleet haistaneet anestesia-ainetta eivätkä olleet nähneet mitään konetta annostelemassa sitä. Mason kirjoitti, että he sanoivat koiran koukistaneen selkänsä ja nytkäyttäneen jalkojaan sillä tavoin, mitä he pitivät yrityksenä paeta.
Baylissin lakimies arvosteli Coleridgeä siitä, että oli hyväksynyt naisten väitteet etsimättä vahvistavaa tietoa ja että puhui asiasta julkisesti lähestymättä ensin Baylissiä huolimatta siitä, että tiesi niin tekemisen voivan johtaa käräjöintiin. Coleridge vastasi, ettei ollut etsinyt vahvistusta, koska tiesi, että väitteet torjuttaisiin ja että hän piti edelleen naisten väitteitä tosina. The Times kirjoitti hänen todistuksestaan: "Syytetty, kun hän oli todistajanaitiossa, teki yhtä paljon vahinkoa omille eduilleen kuin hänen käytettävissään ollut aika tarkoitusta varten tuli sallimaan".
Tuomio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lord Alverstone kertoi valamiehistölle, että oikeustapaus oli tärkeä ja sillä oli kansallista etua. Hän kutsui The Shambles of Scienceä ”hysteeriseksi” mutta neuvoi valamiestöä, etteivät antaisi argumenttien koskien vivisektion pätevyyttä heilauttaa kantojaan. Vetäydyttyään 25 minuutiksi toisaalle 18. marraskuuta 1903 valamiehistö yksimielisesti koki, että Baylissiä oli häväisty, mikä sai suosionosoituksia lääkäreiltä yleisölehterillä.
Daily news pyysi lahjoituksia ja keräsi 5700 puntaa neljässä kuukaudessa kattaakseen Coleridgen oikeudenkäyntikulut. Bayliss lahjoitti vahingonkorvauksensa University College Londonille käytettäväksi tutkimukseen; Masonin mukaan Bayliss oli välittämättä Daily Mailin ehdotuksesta, että hänen pitäisi kutsua sitä ”Stephen Coleridgen vivisektiorahastoksi”. Gratzer kirjoitti vuonna 2004 että rahasto on saattanut yhä olla käytössä silloin eläinten ostoon
The Times julisti olevansa tyytyväinen tuomioon. The Sun, Star ja Daily News tukivat Coleridgeä kutsuen päätöstä oikeudelliseksi laiminlyönniksi. Ernest Bell, The Shambles of Science -kirjan julkaisija ja painaja, pyysi anteeksi Baylissiltä 25. marraskuuta ja lupasi vetää pois päiväkirjan markkinoilta ja antaa sen jäljellä olevat kopiot Baylissin lakimiehille
Ruskean koiran muistomerkki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Patsas[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Oikeudenkäynnin jälkeen Anna Louisa Woodward, World League Against Vivisection -järjestön perustaja, keräsi 120 puntaa julkista muistomerkkiä varten ja tilasi pronssipatsaan koirasta kuvanveistäjä Joseph Whiteheadilta. Patsas oli 2,29 metriä korkean graniittisen muistomerkkikiven päällä, jossa oli juomasuihkulähde ihmisille alempi juomavesipiste koirille ja hevosille. Siinä oli myös kirjoitus, jota The New York Times kuvaili vuonna 1910 sanoin ”hysteeristä kieltä, joka on tavanmukaista anti-vivisektionisteille” ja ”kunnianloukkaus koko lääketieteen ammattia kohtaan”.
Ryhmä kääntyi Battersean kaupunkipiirin puoleen muistomerkin sijaintiasiassa. Lansbury kirjoitti, että alue oli radikalismin hornankattila - proletaarinen, sosialistinen, täynnä tupruttavaa savua ja slummeja ja läheisesti yhteydessä vivisektion vastaiseen liikkeeseen. National Anti-Vivisection Hospital - joka aukeni vuonna 1896 Albert Bridge Roadin ja Prince of Wales Driven kulmassa ja päätti toimintansa 1972 - kieltäytyi vuoteen 1935 asti suorittamasta vivisektiota tai ottamasta töihin lääkäreitä, jotka harjoittivat sitä, ja tunnettiin paikallisesti nimillä "antiviv" ja "old anti". Battersea Dogs Homen puheenjohtaja William Cavendish-Bentinck, Portlandin kuudes herttua, hylkäsi pyynnön, että sen kadonneet koirat pitäisi myydä vivisektiota tekeville "ei vain kauheana vaan järjettömänä"
Battersean valtuusto suostui antamaan tilan patsaalle sen Latchmere Recreation Ground -alueella
Mellakat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lääketieteen opiskelijat Lontoon opetussairaaloissa raivostuivat kirjoituslaatasta. Patsaan olemassaolon ensimmäinen vuosi oli hiljainen, ja University College tutki mahdollisuutta voisivatko he ryhtyä oikeustoimiin patsaan takia, mutta marraskuusta 1907 lähtien opiskelijat muuttivat Battersean usein toistuvan häiriön tapahtumapaikaksi
Ensimmäistä liikehdintää tapahtui 20. marraskuuta, kun opiskelija William Howard Lister johti opiskelijaryhmän Thamesin yli Battersea’hin hyökätäkseen patsaan kimppuun sorkkaraudalla ja moukarilla. Naisten äänioikeutta ajaviin tapaamistilaisuuksiin tunkeuduttiin, vaikka opiskelijat tiesivät etteivät kaikki suffragetit olleet vivisektion vastustajia
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Kean, Hilda: An exploration of the sculptures of greyfriars bobby, Edinburgh, Scotland, and the Brown Dog, Battersea, South London, England. Society & Animals, 2003, 11. vsk, nro 4, s. 353-373.
- Tansey, E. M.: 'The Queen has been dreadfully shocked': aspects of teaching experimental physiology using animals in Britain, 1876-1986. Advances in Physiology Education, 1998, 274. vsk, nro 6, s. S18-S33.
