Rudolf IV (Itävalta)
Rudolf IV Habsburgilainen (lempinimi der Stifter, ”perustaja”); (1. marraskuuta 1339 Wien, Itävallan herttuakunta – 27. heinäkuuta 1365 Milano, Milanon herttuakunta) oli Habsburgin sukuun kuulunut Itävallan herttua vuosina 1358–1365. Hän julisti itsensä arkkiherttuaksi ja samalla Itävallan arkkiherttuakunnaksi, ja liitti Tirolin valtakuntaansa vuonna 1365. Varhaisesta kuolemastaan huolimatta hänellä oli merkittävä rooli Habsburgien suvun ja Itävallan historiassa.[1]
Suku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Rudolfin vanhemmat olivat Itävallan herttua Albrekt II (1298–1358), jonka vanhemmat olivat Saksan kuningas Albrekt I (1255–1308) ja Elisabet Tirolilainen (n. 1262–1312) ja kreivitär Johanna von Pfirt (ransk: Jeanne de Ferrette); n. 1300– 1351), joka oli Pfirtin (Ferrette, Elsass) kreivitär omalla oikeudellaan. Hänen vanhempansa olivat Pfirtin kreivi Ulrich III ja kreivitär Johanna Burgundilainen.
Hänellä oli viisi sisarusta, joista vanhin sisar Katariina (1342–1381) ryhtyi nunnaksi Wienin Pyhän Klaran luostariin; Margareeta (1346–1366) avioitui 1. Gorizia-Tirolin kreivi Meinhard III:n kanssa, avioitui 2. Moravian rajakreivi Johannes Henrikin kanssa; Fredrik III, Itävallan herttua (1347–1362) kuoli naimattomana;
Albrekt III Itävallan herttua (1349–1395) avioitui 1. Elisabet Böömiläisen, keisari Kaarle IV:n ja tämän kolmannen puolison Anna von Schweidnitzin (1339–1362) tyttären kanssa, ei jälkeläisiä; avioitui 2. Beatrix Nürnbergiläisen, Hohenzollernin linnakreivi Fredrik V:n tyttären kanssa. Heistä alkaa Habsburg-suvun albertiinilainen linja.
Leopold III Itävallan herttua (1351–1386) avioitui Viridis Viscontin, Milanon herttuakunnan herra Barnabò Viscontin toisen tyttären kanssa. Heistä alkaa Habsburg-suvun leopoldilainen linja.
Avioliitto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Herttua Albrekt II halusi lähentää Habsburgien välejä Böömiä hallinneeseen Luxemburgin sukuun ja naitti Rudolfin vuonna 1353 Böömin kuningas Kaarle I:n ja tämän ensimmäisen puolison Blanche de Valois'n (1317–1348) tyttärelle Katariina Luxemburgilaiselle (1342–1395), kun molemmat olivat vielä alaikäisiä. Heidän avioliitostaan oli sovittu jo viisi vuotta aiemmin. Rudolfin apesta, Böömin kuningas Kaarle I:stä tuli myöhemmin Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari Kaarle IV. Vuonna 1355 Albrekt II määräsi uuden perimysjärjestyksen, jonka mukaan hänen kuoltuaan hänen neljä poikaansa tulisivat hallitsemaan Habsburgien perintömaita yhdessä, mutta Rudolf saisi vanhimpana erityisaseman.[2]
Nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Rudolfille annettiin jo hyvin nuorena vastuullisia tehtäviä ja hän ehti vastata usean vuoden ajan Habsburgien läntisten perintömaiden hallinnoinnista.[3] Isänsä kuoltua Rudolf oli vuodesta 1358 Itävallan, Steiermarkin ja Kärntenin herttua.[1]
Keisari Kaarle IV:n vuonna 1356 antama kultainen bulla korotti osan Saksan ruhtinaista vaaliruhtinaiksi, jotka saisivat osallistua keisarinvaaliin. Rudolfin pettymykseksi Habsburgeja ei huomioitu tässä yhteydessä, vaikka he olivat keisarikunnan vaikutusvaltaisimpia ruhtinassukuja.
Herttua[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tultuaan vain 18-vuotiaana hallitsijaksi Rudolf IV teetti vuosina 1358–1359 nimellä Privilegium Maius tunnetun väärennetyn asiakirjan ja joukon sitä tukevia väärennöksiä, joiden nojalla hän väitti myös Habsburgeille kuuluvan merkittäviä etuoikeuksia Saksan ruhtinaiden keskuudessa. Kyseessä oli muunneltu versio keisari Fredrik Barbarossan vuonna 1156 antamasta Privilegium Minus -oikeuskirjasta, jolla Itävallan herttuakunta oli perustettu. Rudolf IV:n teettämässä väärennöksessä Habsburgeille myönnettiin sen sijaan pfalzkreiviä vastaava arkkiherttuan arvo. Hän väärennytti myös Fredrik Barbarossan ja kolmen 1200-luvulla eläneen keisarin nimissä kirjoitettuja kirjeitä, joissa nämä oikeudet edelleen vahvistettiin, sekä vuodelle 1058 päivätyn keisari Henrik IV:n kirjeen, jossa mainittiin vahvistetuiksi Julius Caesarin ja Rooman keisari Neron Itävallalle myöntämiä oikeuksia. Kun Rudolf IV esitti väärennetyt oikeuskirjat keisari Kaarle IV:lle, tämä antoi ne oppineen Francesco Petrarcan tutkittaviksi, joka totesi ne väärennöksiksi. Keisari kieltäytyi näin ollen tunnustamasta tekaistuja oikeuksia, mutta Rudolf IV alkoi tästä huolimatta käyttää arkkiherttuan arvoa ja myönsi itselleen myös uuden Krainin herttuan arvon. Keisarin vastustuksesta huolimatta hän alkoi käyttää myös hallitsijan symboleita, kuten ruhtinaankruunua.[4]
Arkkiherttua[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Rudolf IV:n seitsenvuotinen valtakausi osoittautui merkittäväksi Habsburgien vallan kannalta. Arkkiherttuakunnaksi julistaminen antoi Itävallalle erikoisaseman keisarikunnassa, vaikka keisari ei tunnustanutkaan tätä arvoa vielä sataan vuoteen.[5] Rudolf IV laajensi valtakuntaansa järjestämällä sopimuksella Tirolin siirtymisen Wittelsbachin suvulta avioliiton kautta itselleen.[3] Hän liitti samalla titteleihinsä Tirolin kreivin arvon.[1] Rudolf IV julistautui myös Schwabenin ja Elsassin herttuaksi, mutta ei saanut näitä alueita liitettyä valtapiiriinsä. Hän suunnitteli myös Lombardian valtaamista Italiasta, mutta tämä hanke ei edennyt suunnitelmaa pitemmälle. Rudolf IV pyrki laajentamaan pääkaupunkiaan Wieniä ja yritti perustaa sille oman hiippakunnan, sillä hän halusi kilpailla Prahan loistoa kehittäneen keisari Kaarle IV:n kanssa. Rudolf IV:n aloitteesta perustettiin Wienin yliopisto vuonna 1365 ja aloitettiin Pyhän Tapanin katedraalin laajennustyöt. Tämän ansiosta hän sai lisänimen Der Stifter, ”perustaja”. Rudolf IV teki vuonna 1364 veljiensä kanssa sopimuksen, jonka mukaan Habsburgien valtakunnan tulisi pysyä vastaisuudessa jakamattomana ja sitä hallittaisiin yhdessä suvun päämiehen johdolla. Sopimusta noudatettiin hänen kuoltuaan vain 15 vuoden ajan, minkä jälkeen suvun maita alettiin jakaa.[5]
Perintö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Rudolf IV kuoli vain 25-vuotiaana 27. heinäkuuta 1365 ollessaan matkalla Milanossa, jossa hän oli järjestämässä avioliittoa nuorimmalle veljelleen Leopoldille. Hänellä ei ollut lapsia Katariina Luxemburgilaisen kanssa, joten hänen asemansa periytyi hänen nuoremmille veljilleen Itävallan herttua Albrekt III:lle (1349–1395) ja Leopold III:lle (1351–1386). Rudolf haudattiin Pyhän Tapanin katedraaliin Wieniin.[5] Leski Katariina Luxemburgilainen avioitui 19. maaliskuuta 1366 Baijerin herttua Otto V:n (n. 1340–1379) kanssa. Tämäkin avioliitto oli lapseton.
Hänen ennenaikainen kuolemansa ilman jälkeläisiä pysäytti hänen pääkaupunkinsa Wienin ja arkkiherttuakunnan edistymisen. Hänen nuoremmat veljensä Albrekt III ja Leopold III, joiden oli määrä hallita yhdessä Rudolfinische Hausordnungin (Rudolfiniaanisen Säännön) alaisina, alkoivat riidellä keskenään yhtenään ja lopulta suostuivat jakamaan Habsburgien alueet keskenään vuoden 1379 Neubergin sopimuksen mukaisesti. Leopoldin jälkeläinen Fredrik III (1415–1493), joka valittiin Saksan kuninkaaksi vuonna 1440, Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisariksi vuonna 1452 ja Itävallan arkkiherttuaksi vuodesta 1457, korjasi Rudolfin ponnistelujen hedelmän ja loi perustan Habsburgien monarkialle.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c Rudolf IV, ‘the Founder’ (englanniksi) The World of the Habsburgs. Viitattu 15.3.2015.
- ↑ Martin Mutschlechner: Rudolf IV and the ambitions of the dynasty (englanniksi) The World of the Habsburgs. Viitattu 15.3.2015.
- ↑ a b Stephan Gruber: If I were King ... – Duke Rudolf IV ‘the Founder’ (englanniksi) The World of the Habsburgs. Viitattu 15.3.2015.
- ↑ Martin Mutschlechner: Rudolf the forger (englanniksi) The World of the Habsburgs. Viitattu 15.3.2015.
- ↑ a b c Martin Mutschlechner: Rudolf’s reign: brief but with lasting consequences (englanniksi) The World of the Habsburgs. Viitattu 15.3.2015.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Rudolf IV. (saksaksi) Deutsche Biographie
| ||||||||||||||||||
