Vuoden 1356 kultainen bulla

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Trierin arkkipiispalle kuulunut kappale vuoden 1356 kultaisesta bullasta alkuperäisine kultasinetteineen Stuttgartin päävaltionarkistossa.
Ensimmäinen sivu vuonna 1400 laaditusta kultaisen bullan kopiosta (ns. kuningas Wenzelin käsikirjoituskopio).

Vuoden 1356 kultainen bulla oli pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisarin Kaarle IV:n vuonna 1356 antama säädös, josta tuli keskeisin keisarikunnan valtiosäännön määrittäjä. Nimitys kultainen bulla viittaa asiakirjaan liitettyyn kultaiseen sinettiin. Vuoden 1356 kultaisen bullan tarkoitus oli ehkäistä keisarinvaaliin liittyvät kiistat, estää paavin sekaantuminen keisarikunnan asioihin ja tunnustaa saksalaisten ruhtinaiden asema keisarikunnassa.[1] Kultaisessa bullassa asetettu keisarikunnan valtiosääntö pysyi voimassa vuoteen 1803 saakka.[2]

Kaarle IV oli vuonna 1355 kruunattu keisariksi Roomassa. Palattuaan Saksaan hän kutsui tärkeimmät saksalaiset ruhtinaat neuvottelukokoukseen Nürnbergiin. Kultaisen bullan 23 ensimmäistä lukua julkaistiin tämän neuvonpidon tuloksena Nürnbergissä 10. tammikuuta 1356. Vuotta myöhemmin ruhtinaat kokoontuivat uudelleen Metzissä ja hyväksyivät joulupäivänä 1356 kahdeksan täydentävää lukua.[1]

Ennen kaikkea kultaisella bullalla määrättiin keisarinvaalin toimittamisesta. Jo vuodesta 1273 alkaen oli vakiintunut käytännöksi, että keisarinvaalin suoritti seitsemän vaaliruhtinasta, joista kolme oli kirkollisia ja neljä maallisia ruhtinaita, mutta näiden seitsemän miehen henkilöllisyys saattoi vaihdella. Vuoden 1356 kultainen bulla kuitenkin nimesi seitsemän vaaliruhtinasta ja sitoi heidän äänioikeutensa tiettyjen, jakamattomien maa-alueiden hallintaan.[1] Vaaliruhtinaiksi nimettiin Böömin kuningas, Pfalzin kreivi, Saksin herttua ja Brandenburgin rajakreivi sekä Mainzin, Kölnin ja Trierin arkkipiispat.[2] Tässä yhteydessä muun muassa Saksin ääni annettiin Saksi-Wittenbergille Saksi-Lauenburgin sijasta. Keisarinvaalissa enemmistön äänistä saanut henkilö katsottaisiin yksimielisesti valituksi ja hän saisi valtaoikeudet haltuunsa välittömästi vaalin ratkettua. Paavin vaatimus oikeudesta tutkia keisariehdokkaita ja hyväksyä vaalin lopputulos jätettiin huomiotta. Lisäksi kultainen bulla määräsi primogenituuriin perustuvan perimysjärjestyksen.[1] Valtaistuimen ollessa tyhjänä keisarikunnan sijaishallitsijoina toimisivat Saksin herttua ja Pfalzin kreivi, joista kumpikin hallinnoisi omaa puoliskoaan valtakunnasta.[2]

Vaaliruhtinaat saivat kultaisella bullalla uusia oikeuksia ja entistä vahvemman aseman. He saivat omissa ruhtinaskunnissaan käytännössä suvereenin aseman ja muun muassa oikeuden lyödä omaa rahaa. Saksan kaupunkivaltioiden itsenäisyyspyrkimyksiä rajoitettiin ruhtinaskuntien kustannuksella. Myöhemmin muutkin Saksan alueen ruhtinaat omaksuivat kultaisessa bullassa vaaliruhtinaille annetun itsenäisen aseman.[1]

Itävallan kansalliskirjaston kokoelmiin kuuluvat vuoden 1356 kultaisen bullan seitsemän alkuperäistä kappaletta hyväksyttiin vuonna 2013 Unescon Memory of the World -kokoelmaan.[3]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e Golden Bull of Emperor Charles IV (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 15.3.2015.
  2. a b c The Golden Bull of 1356 (englanniksi) German History in Documents and Images. Viitattu 15.3.2015.
  3. The “Golden Bull” – All seven originals and the “King Wenceslaus’ luxury manuscript copy” of the Österreichische Nationalbibliothek (englanniksi) Memory of the World, Unesco. Viitattu 15.3.2015.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]