Ristin merkki
| Ristin merkki | |
|---|---|
| The Sign of the Cross | |
 |
|
| Ohjaaja | Cecil B. De Mille |
| Käsikirjoittaja | Waldemar Young Sidney Buchman |
| Perustuu | Wilson Barrettin näytelmään ja Henryk Sienkiewiczin romaaniin Quo Vadis |
| Tuottaja | Cecil B. DeMille |
| Säveltäjä | Jay Chernis Rudolph G. Kopp Paul Marquardt Milan Roder |
| Kuvaaja | Karl Struss |
| Leikkaaja | Anne Bauchens |
| Tuotantosuunnittelija | Mitchell Leisen |
| Pääosat | Fredric March Elissa Landi Claudette Colbert Charles Laughton |
| Valmistustiedot | |
| Valmistusmaa | Yhdysvallat |
| Tuotantoyhtiö | Paramount Pictures |
| Levittäjä | Paramount Pictures Netflix |
| Ensi-ilta | 1932 1933 Suomi |
| Kesto | 108 minuuttia |
| Alkuperäiskieli | englanti |
| Aiheesta muualla | |
| IMDb | |
| Elonet | |
| AllMovie | |
Ristin merkki (The Sign of the Cross) on Cecil B. DeMillen ohjaama elokuva vuodelta 1932.
Elokuvassa on uskonnollisen paatoksen verhoon kätketty mässäilevää syntien kuvausta, joka läpäisi sensuurinkin.[1] Yhdysvaltojen uskonnollisissa piireissä elokuvaa paheksuttiin syvästi, ja lähinnä katoliset piirit perustivat elokuvien tarkkailuun keskittyneen National Legion of Decencyn.[2]
Näyttelijät
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]| Fredric March | … | Marcus |
| Elissa Landi | … | Mercia |
| Claudette Colbert | … | Poppaea |
| Charles Laughton | … | Nero |
| Ian Keith | … | Tigellinus |
| Arthur Hohl | … | Titus |
| Harry Beresford | … | Favius |
| Tommy Conlon | … | Stephan |
| Ferdinand Gottschalk | … | Glabrio |
| Vivian Tobin | … | Dacia |
| William V. Mong | … | Licinius |
| Joyzelle Joyner | … | Ancaria (as Joyzelle) |
| Richard Alexander | … | Viturius |
| Nat Pendleton | … | Strabo |
| Clarence Burton | … | Servillius |
Arviot
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Matti Rämö (Tv-maailma) pitää elokuvaa läkähdyttävän melodramaattisena. Vastakkain ovat toisaalta hovin irstailu ja rahvaan verenhimo ja toisaalta kristillinen pidättyvyys ja armeliaisuus. Hän katsoo, että kaksinaismoralismissaan se on nykynäkökulmasta huvittava mutta pitkäveteinen kuriositeetti.[1]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b Rämö, Matti: Viikon tv-elokuvia. Tv-maailma 11/2014, s. 11.
- ↑ Koury, Phil A.: Yes, Mr. DeMille. Putnam, 1959. Viitattu 16.3.2014 (Archive.org). (englanniksi)
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Eräs elokuva ja Neron maineen puhdistaminen, Helsingin Sanomat, 11.03.1934, nro 68, s. 25, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot