Richard Taruskin
Richard Filler Taruskin (2. huhtikuuta 1945 Queens, New York, New York – 1. heinäkuuta 2022 Oakland, Kalifornia) oli yhdysvaltalainen musiikkitieteilijä ja kuoronjohtaja. Hän oli venäläisen musiikin asiantuntija ja tutki myös vanhaa musiikkia. Hän kirjoitti lukuisia musiikkitieteellisiä teoksia ja oli lisäksi poleeminen julkinen keskustelija, joka otti voimakkaasti kantaa lukuisiin klassisen musiikin kiistakysymyksiin.[1]
Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tausta ja ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Taruskin syntyi Queensissa liberaaliin juutalaiseen perheeseen Benjamin ja Beatrice (Filler) Taruskinin poikana. Hänen isänsä oli juristi ja amatööriviulisti; hänen äitinsä puolestaan oli aiemmin työskennellyt pianonsoiton opettajana. Taruskin aloitti sellonsoiton 11-vuotiaana ja opiskeli Manhattanin High School of Music and Artissa, joka oli yksi Fiorello H. LaGuardia High Schoolin edeltäjistä. High school -aikanaan Taruskin luki aktiivisesti kirjoja musiikin historiasta. Hän opiskeli Columbian yliopistossa musiikin lisäksi venäjän kieltä. Hän väitteli myös filosofian tohtoriksi Columbian yliopistosta mentorinaan Paul Henry Lang.[1]
Taruskin opetti Columbian yliopistossa ja vuodesta 1986 Kalifornian yliopistossa, Berkeleyssä. Hänen kirjoituksensa venäläisestä oopperasta ja Modest Mussorgskista määrittivät uutta suuntaa itäeurooppalaisen musiikin tutkimukselle. Vuonna 1984 Taruskin alkoi kirjoittaa lyhytikäiseen Opus Magazineen sen päätoimittajan James R. Oestreichin kutsumana. Oestreichin siirryttyä The New York Timesiin Taruskin alkoi kirjoittaa sinne pitkiä esseitä. Hänen kirjoituksensa The New York Timesiin ja The New Republiciin koottiin myöhemmin kirjoihin On Russian Music ja The Danger of Music.[1]
The New Yorkerin musiikkikriitikko Alex Ross luonnehti Taruskinia aikanaan merkittävimmäksi elossa olleeksi kirjoittajaksi klassisen musiikin aiheista. Taruskin sai urallaan lukuisia palkintoja ja tunnustuksia, kuten Japanin Kioto-palkinnon.[1]
Näkökulmia ja kiistoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Taruskin tutki väitöskirjaansa varten venäläisiä säveltäjiä aikana, jolloin tutkijat laajalti jättivät heidät vähälle huomiolle. Taruskinin mukaan 1800-luvun politiikka oli salakavalasti vaikuttanut klassisen musiikin kaanonin muovautumiseen. Taruskin katsoi saksalaisen nationalismin vaikuttaneen Johann Sebastian Bachin, Wolfgang Amadeus Mozartin ja Ludwig van Beethovenin asemiin. Hän edusti New Musicology -liikettä, joka uudisti musiikkitiedettä omaksuen postmoderneja lähestymistapoja. Saman liikkeen edustajat omaksuivat myös feministisiä, queerteoreettisia ja kulttuurintutkimuksellisia lähestymistapoja. Taruskin edisti ajattelua, jossa huomioidaan musiikkiteosten historiallinen tausta sen sijaan, että musiikkia pyrittäisiin ymmärtämään kontekstistaan irrallisena. Hän piti tärkeänä myös sitä, että musiikkitieteilijät asettavat asiantuntemuksensa laajan yleisön palvelukseen.[1]
1980-luvun lopussa kiistaa herätti Taruskinin kritiikki Solomon Volkovin toimittamia Dmitri Šostakovitšin muistelmia kohtaan. Teoksessa Šostakovitš esitettiin salaisena toisinajattelijana, mutta Taruskin kyseenalaisti tämän näkökulman paikkansapitävyyden. Taruskin kritisoi myös historiallisesti autenttisiksi väitettyjä vanhan musiikin esityksiä. Esseissä, jotka koottiin hänen kirjaansa Text and Act (1995) hän esitti periodisoitinten ja -tekniikoiden käytön kumpuavan tosiasiallisesti nykyaikaisista mieltymyksistä. Hän toivoi, ettei tällaisia esityksiä nimitettäisi autenttisiksi. Monissa tapauksissa kiistat, joihin Taruskin osallistui, vaikuttivat julkisen keskustelun suunnan muuttumiseen.[1]
Igor Stravinsky -aiheisessa seminaarissa opettaminen Columbian yliopistossa innoitti Taruskinin laatimaan kaksiosaisen teoksen Stravinsky and the Russian Traditions (1996), jossa horjutettiin Stravinskyn maailmankansalaisen imagoa ja kiinnitettiin huomio Stravinskyn musiikin perinteisiin slaavilaisiin piirteisiin. Taruskin kiisteli julkisesti vuosien ajan Pieter van den Toornin kanssa Stravinskyn musiikin merkityksestä. Van den Toorn piti tarpeettomana Taruskinin keskittymistä musiikin ja 1900-luvun politiikan yhteyteen. Yksityisesti miehet pysyivät kuitenkin ystävällisissä väleissä, ja Taruskin omisti yhden kirjoistaan van den Toornille. Vuonna 2001 Taruskin puolusti The New York Timesissa Bostonin sinfoniaorkesterin päätöstä perua John Adamsin The Death of Klinghoffer -oopperan osittainen esitys syyskuun 11. päivän iskujen jälkimainingeissa. Taruskinin mukaan ooppera romantisoi terrorismia ja sisälsi antisemitistisiä karikatyyrejä.[1]
Vuonna 2005 julkaistiin Taruskinin kuusiosainen, yli 4 000-sivuinen The Oxford History of Western Music -kirjasarja. Hän kiinnitti teoksessa huomiota politiikan ja vallan vaikutukseen musiikin historiaan. Susan McClary kritisoi Taruskinin teosta siitä, että se lähes täysin sivuuttaa mustien musiikkiperinteet. Kritiikkiä esitettiin myös kirjoittajan henkilökohtaisten antipatioiden esiin tulemisesta ja epäreilusta kohtelusta modernisteja, kuten Milton Babbittia ja Pierre Boulezia kohtaan.[1]
Musiikillinen toiminta ja yksityiselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Taruskin esiintyi viola da gamban soittajana. Hän myös johti Cappella Nova -kuoroa, joka piti menestyksekkäitä esityksiä renessanssin ajan teoksista.[1] Vuonna 1978 Taruskinille myönnettiin American Musicological Societyn kaikkien aikojen ensimmäinen Noah Greenberg -palkinto Johannes Ockeghemin Prolaatiomessun levytyksestään.[2]
Taruskin meni vuonna 1984 naimisiin tietokoneohjelmoija Cathy Roebuckin kanssa. Pariskunta asui El Cerritossa, Kaliforniassa. Avioliitosta syntyivät poika Paul Roebuck Taruskin ja tytär Tessa Roebuck Taruskin. Taruskin kuoli 77-vuotiaana ruokatorven syöpään sairaalassa Kalifornian Oaklandissa.[1]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
| ||||||||||||||||||||||||||
