Pyhän Hengen kirkko (Helsinki)
Pyhän Hengen kirkko oli Helsingissä vuosina 1654–1713 sijainnut kirkko. Se oli järjestyksessä toinen kirkkorakennus Vanhastakaupungista Vironniemelle siirretyssä ”uudessa Helsingissä”.
Kirkko sijaitsi silloisen Suurtorin laidassa (nykyisen Valtioneuvoston linnan länsisiiven alueelle) samalla paikalla kuin sitä edeltänyt Helsingin ensimmäinen kivestä tehty kirkko, Kristiinan kirkko, joka tuhoutui tulipalossa 5. elokuuta 1654. Pyhän Hengen kirkko puolestaan paloi Helsingin taistelussa vuonna 1713.[1][2] Kummastakaan kirkosta, muista tuon ajan rakennuksista tai niiden omistajista ei ole tietoja, piirustuksia tai maalauksia. Vanhin säilynyt tarkka kaupunkimittaus Helsingistä on Lars Forssellin kartta vuodelta 1696.[2]
Edeltävä Kristiinan kirkko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kun kuningatar Kristiinan valtakaudella kenraalikuvernööri ja kreivi Pietari Brahen toimesta Helsinki päätettiin siirtää Vanhastakaupungista Vantaanjoen suulta Vironniemelle vuonna 1640, Kruununhakaan rakennettiin kivikirkko, joka siunattiin kuningattaren mukaan Kristiinan kirkoksi. Samalla Vanhankaupungin kirkon kirkkoherra Johannes Orbergius siirtyi Vironniemelle mutta kuoli jo seuraavana vuonna 1641, ja seuraajaksi nimettiin Jören Orlander. Vallan vahvistamiseksi kuningatar Kristiina siirsi Helsingin pitäjän Pyhän Laurin kirkon herruuden Kruununkaupunkiin ja protesteista huolimatta lakkautti kirkkoherran viran myös Helsingin pitäjässä. Kristiinan kirkko kuitenkin tuhoutui täysin Helsingin palossa vuonna 1654, ja paikalle jouduttiin rahapulassa rakentamaan paljon vaatimattomampi Herran huone, joka ristittiin Pyhän Hengen kirkoksi.[1]
Rakennuksen kuvaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pyhän Hengen kirkko oli tehty puusta, ja varojen puutteessa se oli merkittävästi vaatimattomampi kuin aikaisempi kivinen Kristiinan kirkko. Rakennustyö tehtiin nopeasti ja hutiloiden, koska jumalanpalvelukset tuli hoitaa asianmukaisessa paikassa myös palon jälkeen. Huolimattoman työn takia puinen kirkko rappeutui nopeasti, eikä rahapulan takia edes välttämättömiä korjaustöitä pystytty tekemään. Jo vuonna 1682 kirkko oli luhistumispisteessä, ja sen katto vuoti. Kruunun avustuksella saatiin pieniä korjauksia tehtyä vuonna 1883 ja välttämättömimpiä korjauksia pienten lahjoitusten ja kolehtien avulla tulevina vuosina. Tarmokas kirkon isä Hans Burgman sai kuitenkin porvariston ja seurakuntalaiset patisteltua kirkon kohennustöihin, koska esimerkiksi kirkon penkit olivat niin heikossa kunnossa vuonna 1699, että saattoivat hajota kirkkoväen alla. Katon korjaukseen kutsuttiin Ruotsista asti tukholmalainen Karl Fredman, joka teki paanutustyön kovalla hinnalla. Kruunun rahat saattoivat olla tiukassa sen takia, että vanhan kuninkaanlinna Tre Kronor tuhoutui tulipalossa Tukholmassa vuonna 1697. Jos kirkon yleiskunto olikin huono, sen sisustus ja tulipalon jälkeen hankitut urut olivat loisteliaat. Vanhankaupungin kirkosta oli siirretty arvokas irtaimisto Kruununkaupunkiin ja porvarien, virkamiesten, pappien ja aatelisten arvolahjoitukset koristivat kirkon sisätiloja ja loivat mahtipontisuutta muuten vaatimattomaan kirkkoon. Aikaisemmin Vanhankaupungin kirkkoa ja sittemmin Kristiinan kirkkoa valaisseet kattokruunut, jotka pormestarit Kasper Reiher, Lars Michelsson ja Hans Olsson olivat lahjoittaneet, oli onnistuttu pelastamaan tuhoisasta tulipalosta.[1]
Kirkon käyttö hautapaikkana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vielä 1600-luvulla yleinen tapa oli haudata ihmisiä kirkon sisään lattian alle. Lähemmäksi Herraa ja kirkon alttaria pääsivät ainakin yläluokka. Tavalliset porvarit ja rahvas saivat tyytyä hautausmaahan kirkon ulkopuolella. Tapa oli yleinen myös Helsingissä, ja Pyhän Hengen kirkon lattian alle haudattiin useita vainajia. Tästä muodostui kaupunkilaisten ja kirkossakävijöiden painajainen. Kalmanhaju nousi sisälle kirkkoon ja teki kirkonmenoista sietämättömiä eteenkin kesäaikaan. Talvella tilanne oli parempi, mutta ränsistyneessä kirkossa kylmä ja viima piinasivat kirkkokansaa. Lemusta yritettiin päästä eroon eri konstein muun muassa sirottelemalla kalkkia aina kun lattia jouduttiin avaamaan, mutta se ei ratkaissut ongelmaa. Vasta vuonna 1698 piispa Abraham Thauvonius ehdotti kirkkomaata kaikille haudattaville, ja vain muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kaupunkilaiset hyväksyivät uuden tavan.[1] Haudattavia oli kuitenkin paljon. Erityisesti vuosien 1695–1697 nälkävudet verottivat väestöä, ja 14 % helsinkiläisistä kuoli nälkään ja kulkutauteihin.[3] Vironniemen kallioinen pohja ei antanut mahdollisuutta haudata syvälle, ja siksi vainajia jouduttiin hautaamaan päällekkäin jopa kolmeen kerrokseen. Valitettavasti routa nosti matalaan maahan haudattuja ruumiita maan pinnalle ja levitti kalmanhajun koko kaupunkiin.[1] Hautausmaat ovat olleet yhtäältä riesana ja toisaalta mielenkiintoisena arkeologisena tutkimuskohteena Kruununhaan ja Senaatintorin myöhemmissä rakennushankkeissa.[4]
Tuhoutuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pyhän Hengen kirkko enemmän tai vähemmän rappeutuneena ja korjattuna paloi keväällä 1713, kun Venäjän tsaari Pietari Suuri teki hyökkäyksen Helsinkiin Suuren Pohjan sodan aikana ja sytytti C. G. Armfeltin ohella Helsingin lopullisesti tuleen 11. toukokuuta 1713.[5] Helsingistä jäi jäljelle vain Thorsten Burgmanin talo ja ylempänä mäellä ollut kellotapuli.[6]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d e Aalto, Seppo: Kruununkaupunki – Vironniemen Helsinki 1640–1721, s. 254–256, 268–270. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2015. ISBN 978-952-222-675-4.
- ↑ a b Heikkinen, Markku: Helsinki, Presidentinlinna. Historiallisella kaupunkialueella (1640-) sijaitsevan rakennuksen peruskunnostuksen arkeologinen valvonta 2010-2012 15.8.2012. Helsingin kaupunginmuseo. Viitattu 17.2.2024.
- ↑ Suuret kuolonvuodet 1695-1697 Helsingissä 21.1.2022. Historia Helsinki. Helsingin kaupungin historiatoimikunta. Viitattu 18.2.2024.
- ↑ Topias Hakala: Arkeologit nostivat Senaatintorin alta 120 vainajan jäänteet – heidän elinaikanaan hautapaikoista käytiin kisaa, nyt kirkon pitää päättää, miten luut haudataan uudestaan 11.11.2020. Kirkko ja kaupunki. Viitattu 17.2.2024.
- ↑ Suuri Pohjan Sota ja Helsingin tuho Historia. Helsinki. 21.1.2022. Helsingin kaupunki. Viitattu 17.2.2024.
- ↑ Seppo Aalto: Kruununkaupunki, Vironniemen Helsinki 1640-1721, s. 501-502. Suomen Kirjasllisuuden Seura, 2015.
Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Z. Topelius: Pieniä kirjoitelmia, Muistiinpanoja vanhasta Helsingistä. WSOY, 1949.