Pulkkaniemen teloitukset
Pulkkaniemen teloitukset tapahtuivat Suomen sisällissodan aikana 29. huhtikuuta 1918 Taipalsaaren Merenlahden kylän Pulkkaniemessä, jolloin valkoiset teloittivat paikalla 20 laittoman kenttäoikeuden tuomitsemaa paikallista punakaartilaista.
Taipalsaaren kirkonkirjojen mukaan Pulkkaniemessä teloitettiin 20 henkilöä, mutta joissakin lähteissä määräksi mainitaan myös 22. Teloituspaikka ja joukkohauta sijaitsevat noin viisi kilometriä Taipalsaaren kirkonkylän eteläpuolella. Kesämökin pihapiirissä sijaitsevalla joukkohaudalla on vuonna 1921 pystytetty muistomerkki.
Tapahtumat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sisällissodan käynnistyttyä sotatapahtumat etenivät Taipalsaarelle vasta kuukauden kuluttua, kun punaiset miehittivät kirkonkylän 28. helmikuuta. Seudulla ei käyty merkittäviä yhteenottoja, vaan Taipalsaaren punaiset osallistuivat Savitaipaleen rintaman taisteluihin. Sodan loppuvaiheessa punaiset vetäytyivät Lappeenrantaan yöllä 25. huhtikuuta, jonka jälkeen valkoiset miehittivät kylän seuraavana iltapäivänä. Kun pakoreitti Viipurin suuntaan oli jo poikki palasi suurin osa punaisista Taipalsaarelle.[1]
Valkoisten vallattua myös Lappeenrannan 26. huhtikuuta kokoontuivat suojeluskuntalaiset Hotelli Patriassa, jossa organisoitiin kaupungin ja lähikuntien puhdistus. Jokaiseen pitäjään muodostettiin erillinen puhdistusryhmä keräämään ja kuulustelemaan vankileireillä olleita punakaartilaisia. Lisäksi perustettiin paikallisten suojeluskuntien nokkamiehistä koostuneet tutkijalautakunnat ja kenttäoikeudet.[1]
Tuomiot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Taipalsaaren puhdistusryhmän muodostivat maanviljelijä Anton Kilpiä sekä opettajat Antti Aspinen ja Otto Juvonen, jotka kävivät tunnistamassa taipalsaarelaisia Lappeenrannan ja Viipurin vankileireiltä. Kilpiä ja Juvonen kuuluivat myös kolmihenkiseen tutkijalautakuntaan ja kenttäoikeuteen, jonka puheenjohtajana toimi nimismies Robert Markku.[1]
Vangittuja punaisia säilytettiin aluksi Vilkolan talossa, josta heidät pian siirrettiin Kaulion taloon. Kuulustelut suoritettiin pappilassa ja kenttäoikeus kokoontui Röytyn majatalossa. Kuolemantuomioita jaettaessa raskauttavaa oli syytetyn kuuluminen aseelliseen kaartiin, punaisten siviilihallintoon tai osallistuminen ryöstöihin. Lisäksi runsaasti tuomioita langetettiin vanhojen kaunojen perusteella, jolloin toinen osapuoli teki ilmiannon henkilökohtaisten riitojen vuoksi. Joissakin tapauksissa kuolemantuomiolta saattoi pelastua tarpeeksi vaikutusvaltaisen puolustajan ilmaantuessa. Esimerkiksi opettaja Juvonen pelasti erään ystäväpiiriinsä lukeutuneen miehen ampumiselta ja toimitti hänet turvaan Savitaipaleelle.[1]
Teloitukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ensimmäistä 21 kuolemaantuomittua kuljetettiin kirkkorannan laiturilta syrjäiseen Pulkkaniemeen Taipalsaaren suojeluskunnan esikuntapäällikön Mikko Kilpiän Kaukas-yhtiöltä vuokraamalla S/S Hurma -hinaajalla 29. huhtikuuta. Teloittajat oli valittu taisteluihin osallistuneiden valkoisten joukosta, joista osa kieltäytyi tehtävästä. Noin viisi kilometriä kirkonkylän eteläpuolella sijaitsevan Pulkkaniemen rannassa oli valmiiksi kaivettu hauta, jonka reunalla tuomitut ammuttiin kolmen ryhmissä.[1] Kuolema varmistettiin vielä lähietäisyydeltä päähän ammutulla armonlaukauksella, jonka seurauksena uhrien päälaki irtosi. Myöhemmin syksyllä kenttäoikeuden johtajana toiminut nimiesmies Markku ei uskaltanut siirrättää silpoutuneita vainajia hautausmaalle peläten ruumiden kunnon herättävän paheksuntaa.[2]
”Kun te nyt menette suorittamaan tätä tärkeää tehtävää, niin muistakaa, että minkä teette, tehkää se kylmäverisesti. Nämä tuomitut ovat nousseet Jumalaa ja esivaltaa vastaan, ja heidän palkkansa on kuolema.” —Esikuntapäällikkö Kilpiä kirkkorannan laiturilla miehilleen pitämässä lähtöpuheessa.[1]
|
Ammuttujen joukossa oli muun muassa Taipalsaaren kunnallislautakunnan puheenjohtajana vuosina 1907–1911 toiminut Antti Pyymäki, jonka tehtävänä oli marssittaa tuomitut hinaajasta teloituspaikalle.[1] Teloitettuihin kuului oli myös Lappeenrannasta Taipalsaarelle paennut vaatekauppias Taavi Strandman, joka ennen sotaa oli toiminut muun muassa SVUL:n Etelä-Saimaan piirin puheenjohtajana. Teloituksen jälkeen yksi ampujista otti Strandmanin kellon, sormuksen ja vaatteet sekä suuren summan hänen vaatteisiinsa piilotettuja seteleitä. Strandmanin puoliso peräsi myöhemmin rahoja takaisin, mutta teloittajan todettiin juoneen rahat.[3]
Mukana olleista vangeista pelastui Armas Forsman, jonka eräs teloittajista tunsi ja otti hänet pois ammuttavien joukosta. Perimätietona kiertänyt Forsmanin tarina tapahtumien kulusta on erilainen. Hänen mukaansa teloitetut joutuivat kaivamaan oman hautansa, eivätkä kaikki kuoppaan ammutut olleet vielä kuolleet, kun heidän päälleen lapioitiin jo maata.[1] Vuonna 1928 ilmestyneessä Taipalsaaren suojeluskunnan kymmenvuotishistoriikissa väitetään totuudesta poiketen, ettei taloitettuja tuomittu Taipalsaarella. Historiikin mukaan Lappeenrannasta saapunut liikemies E. Karhunen otti esittämiensä valtuuksien nojalla mukaansa 24 vankia, jotka matkan aikana tuomittiin ja teloitettiin Pulkkaniemessä.[1]
Pulkkaniemen jälkeen teloituksia jatkettiin Heikkolankankaalla, jossa ammuttiin 16 punakaartilaista. Lisäksi Lappeenrannan vankileirillä teloitettiin seitsemän taipalsaarelaista ja muualla kaksi.[1]
Muistomerkki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Muistitiedon mukaan vainajat siunattiin mahdollisesti jo samana kesänä, jolloin tilaisuuteen osallistui runsaasti teloitettujen omaisia. Paikalle pystytettiin aluksi puinen risti, joka korvattiin kivisellä muistomerkillä vuonna 1921. Sen pystyttäminen oli poikkeuksellista, sillä yleisesti viranomaiset sallivat punaisten muistomerkit vasta talvisodan jälkeen. Muistomerkkiin on kaiverrettu nimet ainoastaan kuudelta henkilöltä, joiden omaiset osallistuivat sen rahoittamiseen. Muistomerkissä on teksti ”Kohtalonsa kovan kärsineet kunnon toverit, muistonne elää”. Kansanedustaja Jere Juutilainen osti myöhemmin alueen ja nykyään joukkohauta sijaitsee Lappeenrannan Työväenyhdistyksen hallinnassa olevan kesämökin pihapiirissä.[1]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d e f g h i j k Kannela, Heikki & al.: Taipalsaari 1918, s. 44–71. Taipalsaari: Taipalsaaren 1918 sodan historiikkityöryhmä, 2006. ISBN 952-91983-4-5.
- ↑ Huttunen, Niko: ”Paavalin esivaltaopetus sisällissodan tulkinnoissa”, Sisällissota 1918 ja kirkko, s. 216–217. Helsinki: Suomen kirkkohistoriallinen seura, 2009. ISBN 978-952-50315-5-3.
- ↑ Arponen, Antti O.: Vuoden 1918 kahinoissa kuoli viisi suomalaista olympiaurheilijaa 2013. Suomen Urheilutietäjät. Viitattu 13.9.2021.