Public Image Ltd
| Public Image Ltd | |
|---|---|
 Public Image Ltd vuonna 2013 |
|
| Tiedot | |
| Toiminnassa | 1978–1992, 2009– |
| Tyylilaji | Post-punk, alternative rock, alternative dance |
| Kotipaikka |  Lontoo, Englanti |
| Laulukieli | englanti |
| Jäsenet | |
| Entiset jäsenet | |
| Levy-yhtiö | |
| Aiheesta muualla | |
| Kotisivut | |
Public Image Ltd eli PiL on brittiläinen rockyhtye, joka toimi vuosina 1978–1993 ja jatkaa vuodesta 2009 alkaen. PiL:in perusti aiemmin Sex Pistols -yhtyeessä taiteilijanimellä Johnny Rotten laulanut John Lydon.[1], joka laulaa ja sanoittaa PiL:in kappaleet.
PiL:iä ei voi tarkemmin määritellä mihinkään genreen, koska yhtye on tehnyt monenlaista musiikkia. Yleensä sitä kuitenkin nimitetään post punkiksi. Yhtyeen kaksi ensimmäistä albumia valittiin vuonna 2005 hakuteokseen 1001 albumia jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään[2].
Yhtyeen ura
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Yhtyeen perustaminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Sex Pistolsin hajottua John Lydon matkusti ensin Jamaikalle, missä hän ja Virgin Recordsin johtaja Richard Branson kartoittivat paikallisia reggae-lahjakkuuksia. Sen jälkeen Lydon palasi Lontooseen.[3][4][5] Lydonin oli tarkoitus ottaa Sex Pistolsissa bassoa soittanut kaverinsa Sid Vicious mukaan uuteen yhtyeeseensä, mutta aikomus kariutui.[5]
Lydon lähestyi pian vanhaa ystäväänsä, basisti Jah Wobblea (alias John Wardle) uuden yhtyeen perustamisesta. Toukokuussa 1978 Lydon ja Wobble rekrytoivat entisen The Clash -kitaristin Keith Levenen sekä rumpali Jim Walkerin, ja nelikko aloitti harjoitukset. Kaksi kuukautta myöhemmin Lydon nimesi yhtyeen Public Imageksi ja lisäten perään myöhemmin Ltd:n[3][4]
Nimen Public Image Lydon sai skotlantilaisen Muriel Sparkin kirjoittaman kirjan Public Image mukaan. Kirja kertoi äärimmäisen itsekeskeisestä näyttelijättärestä. Limited tuli siitä, että Lydon halusi rajoittaa olemistaan esillä yhtyeessä. Monet, erityisesti levy-yhtiö Virgin Records, olisivat halunneet PiL:istä Sex Pistolsille jatkon. He halusivat Lydonin työskentelevän Sex Pistolsin rumpalin Paul Cookin ja kitaristi Steve Jonesin kanssa, mutta hän kieltäytyi.[5]
Virgin Records kiinnitti Lydonin uuden yhtyeen nopeasti, ja debyyttisingle ”Public Image” julkaistiin lokakuussa 1978.[4] Se nousi listoille, ja saman vuoden joulukuussa ilmestyi debyyttialbumi Public Image: First Issue. Levy myi hyvin Englannissa ja menestyi myös Yhdysvalloissa tuontijulkaisuna, mutta sitä ei julkaistu virallisesti Yhdysvalloissa ennen vuotta 2013. Yhtye esiintyi ensimmäisen kerran joulupäivänä 1978.[3]
Metal Box
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]PiL koki ensimmäisen monista miehistönvaihdoksistaan, kun Jim Walker lähti yhtyeestä ja rumpaliksi tuli Richard Dudanski (joka oli soittanut Joe Strummerin kanssa). Myöhemmin samana vuonna PiL julkaisi singlen ”Death Disco”, jossa Lydon käsitteli suruaan äitinsä kuoleman johdosta. Marraskuussa 1978 julkaistiin toinen albumi, kunnianhimoinen Metal Box, joka sisälsi kolme 12 tuuman vinyyliä, soittonopeudella 45 kierrosta minuutissa, metalliseen filmipurkkiin pakattuna. Albumin äänitysten aikana Dudanski jätti yhtyeen, ja rumpaliksi tuli Martin Atkins. Metal Box sai kriitikoilta kiitosta, mutta sen metallisen kannen valmistus oli kallista. Kun Warner Bros. julkaisi albumin Yhdysvalloissa heinäkuussa 1980, se ilmestyi vaihtoehtoisena versiona nimellä Second Edition, kahtena LP:nä perinteisessä pahvikansissa. Metal Boxin ja Second Editionin julkaisua seurasi PiL:n ensimmäinen USA:n kiertue. Vuonna 1980 julkaistiin myös livealbumi Paris au Printemps, joka oli äänitetty Ranskassa ja julkaistiin lähinnä torjumaan hyvin levinneitä bootlegeja PiL:n Euroopan-kiertueelta.[3]
The Flowers of Romance
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kun kolmas studioalbumi, minimalistinen The Flowers of Romance, valmistui vuonna 1981, Jah Wobble ja Martin Atkins olivat jo lähteneet yhtyeestä, ja kuvataiteilija Jeannette Lee liittyi kokoonpanoon, vaikka hän ei osannut soittaa mitään. Toukokuussa 1981 PiL kutsuttiin New Yorkiin keikalle klubille nimeltä Ritz. Yhtye valitsi erityisen kokeellisen lähestymistavan: lava peitettiin kankaalla, jonka päälle heijastettiin videokuvia, ja yleisö näki yhtyeen jäsenistä vain varjot. Fanit eivät pitäneet tästä, ja paikalla puhkesi mellakka, josta kirjoitettiin molemmin puolin Atlanttia. Vuonna 1982 yhtye kiersi jälleen Pohjois-Amerikkaa uudella kokoonpanolla, jossa Martin Atkins soitti rumpuja ja Pete Jones bassoa.[3]
Commercial Zone ja This Is What You Want
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]PiL alkoi työstää neljättä studioalbumiaan Commercial Zonea, mutta erimielisyydet Lydonin ja kitaristi Keith Levenen välillä johtivat Levenen lähtöön yhtyeestä. Hän vei mukanaan tulevan albumin äänitysnauhat ja julkaisi ne ilman yhtyeen lupaa nimellä Commercial Zone. Lydon oli asiasta raivoissaan. Hänen mukaansa albumi julkaistiin keskeneräisenä. Vaikka uusi albumi ilmestyi kauppoihin Levenen julkaisemana, Lydon päätti aloittaa albumin äänittämisen uudestaan alusta.[3][6]
Vuonna 1983, Lydon ja Atkins kokosivat newjerseyläisistä muusikoista väliaikaisen kokoonpanon Japanin-kiertuetta varten. Kiertueelta julkaistiin livealbumi Live in Tokyo (1983). Samaan aikaan Lydon ja Atkins työstivät studiossa uusia versioita Commercial Zone -albumin kappaleista. Syyskuussa 1983 julkaistiin single ”This Is Not a Love Song”, josta tuli Top 5 -hitti Britanniassa. Kappale päätyi vuoden 1984 albumille This Is What You Want…This Is What You Get, joka koostui pääosin Lydonin uusista versioista Commercial Zone -albumin kappaleista. Toinen PiL:n kokoonpano kiersi maailmaa This Is What You Want... -albumin tiimoilta, mukana Atkins, kitaristi Mark Schulz ja kosketinsoittaja Jebin Bruni. Lydon alkoi kirjoittaa uutta materiaalia kiertueella. Hän kuitenkin hajotti tämän version PiL:stä ennen viidennen albumin äänityksiä.[3]
Album
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Tuottaja Bill Laswell kokosi studiotyöhön nimekkään joukon studiomuusikoita, muun muassa Steve Vai, Ginger Baker, Tony Williams, Ryuichi Sakamoto ja Bernie Worrell. Vuoden 1986 alussa julkaistu Album (CD:nä Compact Disc ja kasettina Cassette) menestyi hyvin Britanniassa ja nousi albumilistan sijalle 14. Albumilta lohkaistu single ”Rise” ylsi sijalle 11 ja pärjäsi myös Yhdysvalloissa.[3]
Lydon lähti kiertueelle uuden kokoonpanon kanssa, johon kuuluivat John McGeoch (Magazine, Siouxsie and the Banshees), basisti Allan Dias, kitaristi/kosketinsoittaja Lu Edmonds (The Damned, Mekons) ja rumpali Bruce Smith (Pop Group). Tuottaja Bill Laswell olisi halunnut työskennellä Lydonin kanssa uudestaan, mutta Lydon valitsi tämän kokoonpanon seuraavalle albumille Happy? (1987), jolta julkaistiin singlet ”Seattle” ja ”The Body”. Yhtye kiersi laajasti Pohjois-Amerikassa, Britanniassa, Euroopassa ja Etelä-Amerikassa. Vuoden 1988 lopulla Lu Edmonds jätti yhtyeen terveysongelmien vuoksi. McGeochin, Diasin ja Smithin kanssa Lydon äänitti albumin 9 (1989), joka nimettiin yhtyeen yhdeksänneksi julkaisuksi. PiL osallistui myös Monsters of Alternative Rock -kiertueelle yhdessä New Orderin ja The Sugarcubesin kanssa.[3]
Yhtye hajoaa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vuonna 1990 julkaistiin kokoelma The Greatest Hits, So Far, jossa oli 13 kappaletta PiL:n uralta sekä uusi single ”Don’t Ask Me”, josta tuli itsessään hitti (sijoitus 22 Britannian singlelistalla). Bruce Smith oli lähtenyt, ja Lydon, McGeoch ja Dias työskentelivät studiomuusikoiden kanssa albumilla That What Is Not (1992). Albumin tueksi PiL osallistui MTV:n 120 Minutes Live -kiertueelle Pohjois-Amerikassa yhdessä Big Audio Dynamiten ja Blind Melonin kanssa. Euroopan, Britannian ja Etelä-Amerikan kiertueiden jälkeen Dias lähti yhtyeestä. Vuonna 1993 Lydon ilmoitti lopettavansa Public Image Ltd:n ja keskittyvänsä soolouraansa.[3] John Lydonin soololevy Psycho’s Path julkaistiin vuonna 1997.[7] Vuonna 1999 julkaistiin neljän levyn kokoelma Plastic Box.[3]
PiL tekee paluun
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sooloalbumin, muistelmateoksen, useiden Sex Pistolsin uudelleenkokoamisten ja TV-projektien jälkeen Lydon kokosi PiL:n uudelleen Britannian-kiertueelle vuonna 2009. Hän rahoitti paluun rahalla, jonka sai kiertueen keikoista ja mainostamalla Country Life -voita.[8] Tähän kokoonpanoon kuuluivat PiL-veteraanit Lu Edmonds ja Bruce Smith sekä basisti Scott Firth. Kiertue oli menestys, ja siitä julkaistiin livealbumi Alife 2009 (2010), samalla kun yhtye kiersi Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Vuonna 2011 julkaistiin myös Isle of Wight -festivaalin liveäänite.[3]
Vuonna 2012 ilmestyi studioalbumi This Is PiL, ja vuosi 2013 käytettiin kiertueeseen. Vuonna 2015 julkaistiin What the World Needs Now..., PiL:n toinen studiolevy uudessa kokoonpanossa – ensimmäinen kerta, kun yhtye teki kaksi studioalbumia peräkkäin samalla miehistöllä. Vuonna 2017 sai ensi-iltansa dokumenttielokuva The Public Image Is Rotten, ja siihen liittyen julkaistiin 5 CD:tä ja 2 DVD:tä sisältävä boksi The Public Image Is Rotten: Songs from the Heart (2018). Lydon julkaisi myös Mr. Rotten’s Songbook -teoksen (2017), kokoelman alkuperäisiä sanoituksiaan.[3]
Virgin julkaisi tammikuussa 2022 arkistoista livealbumin Concert: Live at Brixton Academy 27.5.86, joka oli taltioitu Album-kiertueelta. Vuonna 2023 PiL julkaisi herkän singlen ”Hawaii”, jonka Lydon oli kirjoittanut vaimolleen Nora Fosterille, joka kuoli pitkän sairauden jälkeen huhtikuussa 2023. Lydon tarjosi kappaletta myös Irlannin euroviisuedustajaksi, mutta se karsiutui esikarsinnoissa. Kappale sisältyi albumille End of World, joka oli kolmas studiolevy PiL:n uudelleenperustamisen jälkeen Lydonin, Edmondsin, Firthin ja Smithin kokoonpanolla.[3]
Jäsenet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Nykyiset
- John Lydon – laulu (1978–1992, 2009–)
- Bruce Smith – rummut, taustalaulu (1986–1990, 2009–)
- Lu Edmonds – kitarat, saz, banjo, kosketinsoittimet, taustalaulu (1986–1988, 2009–)
- Scott Firth – bassokitara, kosketinsoittimet, taustalaulu (2009–)
- Entiset
- Keith Levene – kitara, kosketinsoittimet (1978–1983)
- Jah Wobble – bassokitara (1978–1980)
- Jim Walker – rummut (1978)
- Vivian Jackson – rummut (vuoden 1979 alku)
- David Humphrey – rummut (helmikuu 1979)
- Richard Dudanski – rummut (huhti-syyskuu 1979)
- Karl Burns – rummut (syyskuu 1979)
- Martin Atkins – rummut (1979–1980, 1982–1985)
- Steve New – kitara (1980 lyhyesti)
- Ken Lockie – koskettimet (1982)
- Pete Jones – basso (1982–1983)
- John McGeoch – kitara (1986–1992)
- Allan Dias – basso (1986–1992)
Studioalbumit
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Public Image: First Issue, 1978
- Metal Box, 1979
- The Flowers of Romance, 1981
- Commercial Zone, 1984
- This Is What You Want...This Is What You Get', 1984
- Album, 1986
- Happy?, 1987
- 9, 1989
- That What Is Not, 1992
- This is PiL, 2012
- What the World Needs Now..., 2015
- End of World, 2023
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Silvia Pingitore: Jah Wobble interview about Public Image Ltd, Sid Vicious and Brexit the-shortlisted.co.uk. 7.5.2020. Viitattu 16.6.2023. (englanniksi)
- ↑ Dimery, Robert (toim.): 1001 Albums You Must Hear Before You Die. Cassell Illustrated, 2005. ISBN 1-84403-392-9
- ↑ a b c d e f g h i j k l m n Deming, Mark: Public Image Ltd. Songs, Albums, Reviews, Bio ... AllMusic. Viitattu 31.8.2025. (englanniksi)
- ↑ a b c Ian Fortnampublished: The Story Behind 'Public Image' by Public Image Ltd Louder. 19.12.2016. Viitattu 31.8.2025. (englanniksi)
- ↑ a b c Lydon, John – Zimmerman, Keith – Zimmerman, Kent: Johnny Rotten. (HelMet-verkkokirjasto) Suomentanut Tiirinen, MIka. Helsinki: WSOY : Johnny Kniga, 2005. ISBN 978-951-0-30419-8 Teoksen verkkoversio Viitattu 31.8. 2025.
- ↑ ”Commercial Zone - Public Image Ltd. | Album | AllMusic”. (englanniksi)
- ↑ Fodderstompf | PiL Biography | www.fodderstompf.com. Viitattu 31.8.2025.
- ↑ Niall Dohertypublished: “I’ve got butter to thank and I’ve eaten plenty since!”: John Lydon on how doing a TV ad for butter helped turn his career around Louder. 18.2.2024. Viitattu 1.9.2025. (englanniksi)