Profeettojen sinetti

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Muhammedin nimi arabialaisena ligatuuritekstinä.

Profeettojen sinetti (arab. خاتم النبيين‎, khātam an-nabīyīn) on islamissa profeetta Muhammedin kunnianimi, joka tarkoittaa sitä, että Muhammed oli profeetoista viimeinen ja vertauskuvallisesti "sinetti", jonka jälkeen uusia profeettoja ja ilmoituksia ei enää tule. Metafora profeettojen "sinetistä" on islamissa tärkeä, koska sitä käytetään kuvaamaan, että Muhammed on viimeinen profeetta, jonka myötä Jumalan antamat ilmoitukset ovat myös lopullisessa ja täydellisessä muodossa. Toisin kuin muitten lähettiläitten kirjat, jotka ovat kaikki turmeltuneet, Muhammedin Koraani on myös turmeltumaton ja ikuisesti muuttumaton.

Islamin profeettaparadigma[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Islaminuskon mukaan Jumala oli lähettänyt maan päälle profeetan toisensa jälkeen julistamaan Jumalan tahtoa ja varoittamaan ihmiskuntaa. Islamin profeettanäkemys tulee katkelmittain ilmi Koraanissa, mutta ensimmäisen profeettojen historian kirjoitti Ibn Ishaq (k. 767) laajassa kirjassaan, jonka osia on säilynyt referaatteina muissa kirjoissa. Profeettojen tarinat ovat rakenteeltaan samanlaisia. Tutkijat puhuvat "profeettaparadigmasta", missä profeettojen toiminta toistaa samaa kaavaa: Jumala lähettää profeetan tuomaan varoituksen kansalle. Valtaosa ihmisistä kieltää profetian, mutta pieni osa uskoo siihen. Profeetta ja tosiuskovat pakenevat Jumalan ohjeiden mukaan. Tuhoisa rangaistus kohtaa uskottomia. Uusi kansa "perii maan".[1]

Koraanin mukaan "Jokaisen kansan luo on tullut varoittaja" (35: 24). Sellainen puuttui vain arabeilta, jotka Muhammedin myötä saivat lopulta oman profeettansa. Hän oli samalla viimeinen profeetta, jonka myötä Jumalan pelastussuunnitelma täydellistyi. Muhammedin asema vastaa tässä suhteessa Jeesuksen roolia kristinuskossa. Aikaisemmat profeetat myös ennakoivat Muhammedin tuloa aivan kuten kristityt näkivät Vanhan Testamentin ennakoivan Jeesusta. Muhammed ei kuitenkaan muissa suhteissa ole Jeesuksen symmetrinen vastine. [2]

Viimeisellä profeetalla ei voi olla poikaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Islamilaisen profeettakäsityksen mukaan profeetan poika on myös profeetta. Tämä käy ilmi myös šiiamuslimien imaamiketjuista, jotka päättyvät katkeamiseen eli imaamin kätkeytymiseen (seitsemännen tai kahdennentoista imaamin kohdalla) vasta, kun sukulinja sammuu. Säännöllä on ollut vaikutuksia Muhammedin elämäkertaan, sillä se tarkoitti, ettei viimeisellä profeetalla voinut olla aikuisikään ehtinyttä poikaa. Juuri näin kävikin, sillä kaikki profeetan miespuoliset jälkeläiset kuolivat ennen täysi-ikäisyyttä.

Ongelmaksi muodostui kertomus Muhammedin ottopojasta Zaidista. Häntä koskeva tarina on ainoa, joka Muhammedista kerrotaan Koraanissa. Tarinan mukaan ottopoikasuhde purettiin siten, että Muhammed meni naimisiin Zaidin vaimon Zainab bint Jahshin kanssa.[3] Näin päästiin ryhmien suuran (33:40) julistamaan tilanteeseen: "Muhammed ei ole kenenkään miehenne isä, vaan Jumalan lähettiläs ja profeettojen sinetti.” Kohta on kirkkohistorioitsija K.-H. Ohligin mukaan Koraanin ainoa, jossa varmuudella puhutaan profeetasta nimeltä Muhammed.[4]

"Profeettojen sinetin" taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Metafora sinetistä ei ole alkuperältään islamilainen. Profeettojen sinetistä kirjoitti Tertullianus (noin 155230) tarkoittaen Jeesusta.[5] Jeesus sinetöi häntä koskevat ennustukset täyttämällä ne:

Siksi, koska profetia täyttyi Hänen saapumisensa myötä, hän sanoi, että "ennustus ja profetia olivat sinetöidyt", sillä hän on kaikkien profeettojen sinetti, täyttäen kaikki asiat, jotka hänestä menneinä päivinä oli ilmoitettu.[6]

Israelilainen orientalisti G. Stroumsa katsoo kuitenkin, että islam sai oppinsa "viimeisestä profeetasta" manikealaisuudesta. [7] 200-luvulla elänyt Mani (216-277) piti itseään Aatamista alkaneen vanhatestamentillisten profeettojen sarjan jatkajana. Manikealaiset käyttivät hänestä kunnianimeä ”profeettojen sinetti”. Sillä ei kuitenkaan tarkoitettu, että Mani olisi ollut viimeinen, vaan että hän Jeesuksen tavoin vahvisti eli sinetöi oikeaksi aikaisempien profeettojen sanoman. Islamilaisissa lähteissä kielikuva ymmärrettiin niin, että Mani olisi pitänyt itseään lopullisen tiedon ilmoittajana. Metafora ja sen uusi tulkinta siirrettiin koskemaan myös Muhammedia Koraanin jakeessa 33:40.[7]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hämeen-Anttila, JaakkoJohdatus Koraaniin. Helsinki: Gaudeamus Kirja, 2006. ISBN 951-662-924-5.
  • Ohlig, Karl-Heinz: Von Bagdad nach Merw. Geschichte, rückwärts gelesen. Teoksessa: Markus Groß & Karl-Heinz Ohlig (toim.) Vom Koran zum Islam. Schriften zur frühen Islamgeschichte und zum Koran, s. 29–106. Verlag Hans Schiler, 2009. ISBN 978-3-89930-269-1. Teoksen verkkoversio. (saksaksi)
  • Ohlig, Karl-Heinz: From Muhammad Jesus to prophet of the Arabs. Teoksessa: K-H. Ohlig (toim.) Early islam. A critical reconstruction based on contemporary sources, s. 251–307. Prometheus Books, 2013. ISBN 978-1-61614-825-6. Teoksen verkkoversio.
  • Townsend, Peter: The Mecca Mystery. Probing the Black Hole at the Heart of Muslim History. Peter Townsend, 2018. ISBN 978-0-6483132-0-5.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Hämeen-Anttila 2006, s. 138–143
  2. Heikki Räisänen: Rosoinen Raamattu, s. 14. WSOY, 2006.
  3. Townsend 2018, s. 134
  4. Ohlig, 2013, s. 286
  5. Ohlig 2009, s. 76
  6. Tertullianus: [Schaff,_EN.pdf Adversus Iudaeos (An Answer to the Jews) VIII] Documenta Catholica Omnia. Viitattu 8.1.2023.
  7. a b Stroumsa, G.G.: (1986). “Seal of the prophets”. The nature of the Manichean metaphors. Teoksessa: Jerusalem studies in Arabic and Islam, 7.. Jerusalem: Magnet Press, 1986.