Pianokonsertto nro 2 (Tšaikovski)
Pjotr Tšaikovski aloitti toisen pianokonserttonsa (G-duuri, op. 44) säveltämisen lokakuussa 1879. Hän olisi toivonut sitä Nikolai Rubinsteinin esitettäväksi. Teos joutui Rubinsteinin kritiikin kohteeksi, kuten oli käynyt ensimmäisenkin konserton kohdalla. Rubinstein syytti piano-osuutta jaksottaiseksi ja katsoi, ettei se ollut riittävän merkittävä orkesteriosuuteen nähtynä.[1]
Rubinsteinin kuoltua äkisti maaliskuussa 1881 Tšaikovski päätti antaa teoksensa esitettäväksi Tanejeville. Tanejev olikin solistina teoksen Venäjän-kantaesityksessä Moskovassa toukokuussa 1882. Esitystä johti Anton Rubinstein. Tätä ennen teos oli jo esitetty New Yorkissa marraskuussa 1881 Theodore Thomasin johdolla Madeline Schillerin toimiessa pianistina.[1]
Osat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Allegro brillante e molto vivace
- Andante non troppo
- Allegro con fuoco
Kokoonpano[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Soolosoittimen, pianon, lisäksi teoksessa käytetään kahta huilua, kahta oboea, kahta klarinettia (B ja A), kahta fagottia, neljää käyrätorvea (F), kahta trumpettia (D), patarumpuja ja jousia. Vaskisoittimista puuttuvat pasuuna ja tuuba.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Teoksen kuvaus Allmusic.comissa (englanniksi)
Pianokonsertto nro 1 (b-molli, op. 23) | Pianokonsertto nro 2 (G-duuri, op. 44) | Pianokonsertto nro 3 (Es-duuri, op. 75) | Viulukonsertto (D-duuri, op. 35)