Pax Ottomana
Pax Ottomana, myös Pax Ottomanica ja Pax Osmanica (lat. suoraan käännettynä "osmanirauha", "ottomaanirauha") on nimitys Osmanien valtakunnan rauhaa ja poliittista stabiiliutta luovalle vaikutukselle sen omistamilla alueilla Balkanissa, Mustanmeren ranta-alueilla, Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa. Sillä tarkoitetaan myös, että osmanihallinto oli rauhan takaajana näillä alueilla, sillä myöhemmin on koettu, että ennen osmanihallintoa ja sen jälkeen näillä alueilla on syntynyt useita kriisejä, joilla on ollut heikentävä vaikutus maailmanrauhaan yleensä. Termiä käyttävät historioitsijat, jotka näkevät osmanivallalla olleen tässä mielessä myönteinen vaikutus alueidensa eri kansoihin ja kulttuureihin.[1][2][3]
Termi on latinaa, ja se on johdattu vanhemmasta termistä Pax Romana, roomalainen rauha. Vastaavia suhteellisesta rauhanajoista valloitetuilla tai miehitetyilla alueilla ovat mm. Pax Americana, jolla kuvataan nykyistä vuodesta 1945 eteenpäin länsimaissa vallinnutta rauhanomaista ajanjaksoa ja Pax Britannica, jolla kuvataan rauhanomaista noin sadan vuoden ajanjaksoa brittiläisen imperiumin hallitsemilla alueilla vuosien 1815–1914 välillä.
Perusteluja termille haetaan Osmanihallinnon tavasta sietää pitkälle erilaisia kulttuureja, tapoja tai uskontoja. Se ei pyrkinyt levittämään aggressiivisesti omia tapojaan tai islamin uskoa alueilleen tai vasalliensa keskuuteen. Yleensä osmanihallinto suhtautui diplomaattisesti alaistensa ongelmiin ja riitoihin, sekä tuki alueiden kaupankäyntiä.[4] Yksi Pax Ottomanan perusteluista on Osmanien valtakunnassa ollut oikeus harjoittaa omaa uskontoa, koska hallinto ei epätasa-arvoistanut alueidensa eri uskontokuntia kuten muslimeja, juutalaisia ja eri kristillisiä kirkkoja. Useat sulttaanit jopa tukivat eri uskontojen harjoittamista valtakunnan alueella.[4] Tämä näkyy esimerkiksi tapauksessa, kun Unkarin kuningas János Hunyadi halusi valloittaa Serbian. Osmanien vasalli Serbian despootti Đurađ Branković lähetti edustuston Hunyadin luokse kysymään, millaiset oikeudet hän takaa maan ortodoksiselle kirkolle, mikäli hän voittaa turkkilaiset ja valtaa maan. Hunyadi vastasi repivänsä alas kaikki ortodoksiset kirkot ja rakentavansa katolilaiset kirkot tilalle. Branković lähetti edustuston Istanbuliin esittämään saman kysymyksen sulttaani Mehmed II:lta. Mehmed vastasi rakennuttavansa ortodoksisen kirkon jokaisen moskeijan viereen. Niinpä Branković pysyi uskollisena osmanihallinnolle.[1]
Kritiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pax Ottomanan merkitystä on korostettu lähinnä turkkilaisessa historiografiassa, kun puolestaan valtakunnan alaisuudesta itsenäistyneiden maiden historioitsijat ovat arvostelleet osmanivaltakunnan aikakauden viimeisten pysähtyneisyyden ja kehityksen hidastumisen vuosisatojen heikentävää tai haitallista vaikutusta omien valtioidensa kehitykseen. Lisäksi osa itsenäistyneiden maiden historioitsijoista on leimannut osmanivallan yksinomaan julmaksi, välinpitämättömäksi, valloitushenkiseksi ja takapajuiseksi feodaalijärjestelmäksi. Viimeisten vuosikymmenten aikana Osmanien valtakunta on kuitenkin laajentunut kansainväliseksi akateemiseksi tutkimusalueeksi. Siksi mustavalkoiset ja usein vääristyneet mielipiteet, joissa osmanihallinto nähdään joko täysin hyvänä tai täysin pahana, ovat alkaneet muuttua.[2][5]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Tea Sindbaek, Maximilian Hartmuth: Images of Imperial Legacy: Modern Discourses on the Social and Cultural Impact of Ottoman and Habsburg Rule in Southeast Europe. LIT Verlag Münster, 2011. ISBN 3643108508.
- Gábor Ágoston, Bruce Alan Masters: Encyclopedia of the Ottoman Empire. Infobase Publishing, 2009. ISBN 1438110251.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b Prof. Dr. Ahmed Akgündüz/Bunu Paylaş: What is the meaning of Pax Ottoman Ottoman Research Foundation. Viitattu 13.11.2021
- ↑ a b Ágoston, Masters 2009, sivu xxxv-xxxvi (johdanto)
- ↑ Sindbaek, Hartmuth 2011 s. 45–47
- ↑ a b Shogo Suzuki, Yongjin Zhang, Joel Quirk: International Orders in the Early Modern World: Before the Rise of the West, s. 41–45. Routledge, 2013. ISBN 1134545398.
- ↑ Sindbaek, Hartmuth 2011 s. 47–51