Pauline Kael

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Pauline Kael
Pauline Kael (1968).jpg
Henkilötiedot
Syntynyt19. kesäkuuta 1919
Petaluma, Kalifornia, Yhdysvallat
Kuollut3. syyskuuta 2001 (82 vuotta)
Great Barrington, Massachusetts, Yhdysvallat
Ammatti elokuvakriitikko
Muut tiedot
Aktiivisena 1953–1991

Pauline Kael (19. kesäkuuta 1919 Petaluma, Kalifornia, Yhdysvallat3. syyskuuta 2001 Great Barrington, Massachusetts, Yhdysvallat) oli yhdysvaltalainen elokuvakriitikko, joka kirjoitti vuosina 1967–1991 kolumneja ja lyhyempiä arvosteluita The New Yorker -lehdelle.

Nuoruus ja opiskelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pauline Kael syntyi vuonna 1919 Kalifornian Petalumassa Puolan juutalaiseen maahanmuuttajaperheeseen. Hän oli vanhempiensa Isaac Kaelin ja Judith Friedmanin viides lapsi. Perhe omisti Kaliforniassa kanatilan. Pauline oli kahdeksanvuotias, kun perhe menetti tilan ja joutui muuttamaan San Franciscoon.[1]

Kael opiskeli 1936–1940 Kalifornian Berkeleyn yliopistossa filosofiaa. Hän ei kuitenkaan saanut suoritettua opintojansa ajoissa, mutta hän sai myöhemmin kunniatohtorin arvon.[2] Kael suunnitteli palaavansa vielä yliopistoon, mutta ei sitä kuitenkaan koskaan tehnyt. Hän muutti pian runoilijaystävänsä kanssa New Yorkiin, mutta palasi sieltä vielä Kaliforniaan.[1]

Ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pienistä lehdistä The New Yorkeriin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kael eli 1940- ja 1950-luvuilla varsin boheemia elämää ja teki monia epäsäännöllisiä töitä sekä New Yorkissa että San Franciscossa. Hän kirjoitti myös tarinoita, näytelmiä ja käsikirjoituksia.[3] Kaelin ura elokuvakriitikkona alkoi vuonna 1953 sanfransciolaisesta paikallislehdestä City Lightsista. Tämän jälkeen hän teki arvioita muun muassa Partisan Review’hun, Sight & Soundiin ja radioasema KPFA:lle sekä hieman myöhemmin McCall’siin ja The New Republiciin. Vuodet 1955–1960 Kael johti Berkely Cinema Guild -repertoaariteatteria.[1]

Kael vei vuonna 1967 esseensä Bonnie ja Clyde -elokuvasta, jota hän rakasti, The New Yorker -lehdelle, kun The New Republic ei ollut suostunut julkaisemaan artikkelia. Pian tämän jälkeen Kael jätti The New Republicin ja sai paikan The New Yorkerista. Alkujaan hän jakoi elokuvakolumnistin paikan Penelope Gilliattin kanssa, mutta myöhemmin hänestä tuli lehden ainoa kriitikko.[1][2]

The New Yorkerin kriitikkona[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

New Yorkerin päävoimittaja William Shawn oli alkujaan luvannut Kaelille vapaat kädet, lehden kielenhuoltajia Kaelin tyyli raastoi. Hänen tylyä tekstiään pyrittiin hienovaraistamaan. Kael muisteli myöhemmin viettäneensä enemmän aikaa tekstiensä ennalleen palauttamiseen kuin varsinaiseen kirjoittamiseen. Kael piti tekstiensä sävyä oleellisena osana arvioita. Kael julkaisi esseitänsä ja arvioitansa myös kirjakokoelmana. Hänen kirjojansa ovat I Lost It At the Movies (1965), Kiss Kiss Bang Bang (1968), Going Steady (1970), Deeper Into Movies (1973) ja Reeling (1976).[2] Deeper Into Movies palkittiin vuonna 1974 National Book Awardilla.[4]

Kael esitti kriitikkona varsin voimakkaita mielipiteitä, ja hän oli tyyliltään varsin provokatiivinen. Hän kehui usein karuja, seksuaalisia ja väkivaltaisia elokuvia.[1] Hän puolusti usein muun muassa Francis Ford Coppolan, Steven Spielbergin, Brian De Palman ja Robert Altmanin elokuvia. Toisaalta häntä pidettiin ennakkoluuloisena esimerkiksi Stanley Kubrickia ja Clint Eastwoodia kohtaan. Kaelin tylyys aiheutti säröjä hänen suhteisiinsa joihinkin elokuvantekijöihin. Hän ajautui kiistoihin muun muassa Warren Beattyn kanssa Punaisista, Paul Schraderin kanssa Alastomasta yöstä ja Woody Allenin kanssa elokuvasta Muistelmia – Stardust Memories.[2]

Kael otti vastaan vuonna 1979 Beattyn kutsun tulla Hollywoodiin konsultoimaan elokuvan Love and Moneyn tuotannossa. Elokuvaa ei kuitenkaan lopulta kuvattu, ja Kael palasi muutamassa kuukaudessa takaisin New Yorkeriin, mihin hän kirjoitti pitkän kritiikin ”Why Are Movies so Bad?”.[1] Kael pettyi lyhyen Hollywood-kokemuksena aikana elokuvanteon taustalla vaikuttavaan politikointiin. Monet kriitikkokollegat puolestaan kritisoivat Kaelia tämän ratkaisusta jättää New Yorker Hollywoodin takia.[2]

Parkinsonin tautiin sairastunut Kael jäi eläkkeelle vuonna 1991. Hän kertoi kirjoittavansa jatkossa edelleen epäsäännöllisesti, mutta hän ei lopulta julkaissut enää uusia tekstejä lukuun ottamatta esipuhetta arvostelukokoelmaan.[1] For Keeps julkaistiin vuonna 1994.[2] Kael kirjoitti The New Yorkeriin satoja ”Current Cinema” -kolumneja sekä lukuisia lyhyempiä arvioita.[4]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g Green, David B: This Day in Jewish History / A Legendary American Film Critic Is Born Haaretz.com. 19.6.2014. Haaretz Daily Newspaper Ltd. Viitattu 5.4.2020. (englanniksi)
  2. a b c d e f Houston, Penelope: Pauline Kael The Guardian. 5.9.2001. Guardian News & Media Limited. Viitattu 5.4.2020. (englanniksi)
  3. Levi, Lawrence: The Iron Lady: A New Biography of Pauline Kael 25.10.2011. Observer. Viitattu 5.4.2020. (englanniksi)
  4. a b Pauline Kael The New Yorker. Condé Nast. Viitattu 5.4.2020.