Paavo Yli-Vakkuri
Paavo Olavi Yli-Vakkuri (23. maaliskuuta 1914 Kauhajoki – 31. joulukuuta 2014 Helsinki[1]) oli suomalainen metsänhoitotieteilijä ja professori.[2]
Yli-Vakkuri toimi Helsingin yliopiston dosenttina vuosina 1956–1958, metsänhoitotieteen apulaisprofessorina vuosina 1958–1963 ja metsänhoitotieteen professorina vuosina 1963–1977.[3]
Sotavankina[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Yli-Vakkuri oli sotavankina Neuvostoliitossa 9. elokuuta 1941 – 25. joulukuuta 1944. Siitä ajasta on Kansallisarkistossa hänen muistelmansa, jotka perustuvat Tuula Saarisen syyskuun 2000 ja tammikuun 2001 välisenä aikana tekemiin haastatteluihin.[3]
Yli-Vakkuri oli Neuvostoliiton sotavankina yhteensä 1 234 päivää. Hänet pidettiin useissa eri vankileireillä, joissa monet vangit kärsivät kovista olosuhteista ja moni menehtyi epäinhimillisiin oloihin.[4] 27-vuotias Yli-Vakkuri joutui Neuvostoliiton sotavangiksi jatkosodan alkuvaiheessa 9. elokuuta 1941. Tuona päivänä hänet oli määrätty tehtävään, jossa hänen piti purkaa puhelinpylväslasteja Ruokolahdella. Yli-Vakkuri oli matkustanut Ruokolahdelle ystävänsä moottoripyöräkuski Teuvo Sepän kanssa, mutta matkalla he erehtyivät vahingossa päättymättömän rajan yli Neuvostoliiton alueelle. Heidät vangittiin Neuvostoliiton viranomaisten toimesta, ja heitä kohtasivat raadolliset kuulustelut, joiden aikana heitä uhkailtiin muun muassa kielen ja sukupuolielinten vahingoittamisella. Käkisalmelle kuljetuksen jälkeen heidät siirrettiin edelleen Leningradiin, ja sieltä heidät pakattiin ahtaisiin karjavaunuihin, joilla heidät kuljetettiin kohti vankileiriä. Monet vangit menehtyivät näissä epäinhimillisissä olosuhteissa vaunuihin ahdettuina, ja Yli-Vakkuri itse koki sairaalloisia hallusinaatioita saapuessaan leirille.[4]
Vankileirit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ensimmäinen vankileiri, Temnikov, sijaitsi noin 500 kilometriä Moskovasta kaakkoon. Yli-Vakkuri siirrettiin jo marraskuussa 1941 seuraavalle leirille, joka sijaitsi Siperian Jelabugassa. Hänen ystävänsä Seppä puolestaan lähetettiin Kazakstaniin Karagandaan. Yli-Vakkuri kuvasi junamatkaa Jelabugaan erittäin ankaraksi kokemukseksi. Vankeja pidettiin niukan ruoan varassa, mutta pahin kärsimys oli äärimmäisen kylmä talvi, jolloin pakkasta oli jopa 56 astetta. Jelabugan vankileirillä vangit jaettiin neljään eri luokkaan heidän työkykynsä perusteella. Neljännen luokan vangeilla ei ollut käytännössä työkykyä, ja he saivat vähiten ruokaa kaikista vangeista. Tämä järjestelmä osoittaa leirin epäinhimillisen luonteen ja sen, kuinka vangit joutuivat kärsimään sekä fyysisesti että henkisesti leirillä ollessaan.[4]
Heinäkuussa 1942 Yli-Vakkuri siirrettiin Jelabugasta Orankin vankileirille, joka sijaitsi lähellä nykyistä Nižni Novgorodia. Orankissa Yli-Vakkuria kohtasi ensimmäiseksi ongelma luteiden kanssa, jotka olivat vallanneet asuinhuoneet ja tehneet olosuhteista erittäin epämiellyttävät. Ravinnon puute oli Orankissa selkeästi havaittavissa, ja vangit yrittivät lievittää nälkäänsä muun muassa syömällä käärmeitä ja sammakoita. Orankin vankileirin olosuhteet olivat kauheat, ja niihin kuuluivat huono hygienia, jatkuva sairastaminen ja vartijoiden harjoittama julma alistaminen. Esimerkiksi vaatteet haisivat karmealta johtuen kuukausien ajan kertyneestä hiestä ja liasta, ja ne pysyivät suorana kuin itsestään. Nämä olivat ankeita olosuhteita, jotka tekivät vankien elämästä erityisen sietämättömän Orankin vankileirillä.[4]
Yli-Vakkuri pääsi pois Orankista syyskuussa 1943, ja tämän jälkeen häntä siirrettiin useisiin eri leireihin. Kesällä 1944 hän sai elinikäisen vamman selkäänsä Krasnogorskin leirin pakkotöissä.[4]
Lopulta Yli-Vakkuri palasi Suomeen yhdessä monien muiden suomalaisten kanssa joulukuussa 1944. Suomessa häntä hoidettiin hänen palattuaan Viikin ja Seinäjoen sotasairaaloissa. Vasta tammikuussa 1945 hän pääsi viimein vanhempiensa luokse Kauhajoelle.[4]
Yli-Vakkurin vaiherikkaat kokemuksensa paljastuvat Ariela Säkkisen lokakuussa 2023 julkaistussa kirjassa Pahinta oli kylmyys – Paavo Yli-Vakkurin vuodet sotavankina Neuvostoliitossa. Kirja avaa yksityiskohtaisesti Yli-Vakkurin elämää ja kokemuksia Neuvostoliiton sotavankina.[4]
Perhe-elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Yli-Vakkurin puoliso vuodesta 1946 oli lääketieteen lisensiaatti Saima Heikkilä (s. 1918); perheeseen syntyi neljä lasta.[5]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Kuolinilmoitus. Helsingin Sanomat 25.1.2015, s. C 31.
- ↑ Ellonen, Leena (toim.): Suomen professorit 1640–2007, s. 844. Helsinki: Professoriliitto, 2008. ISBN 978-952-99281-1-8.
- ↑ a b Paavo Yli-Vakkurin muistelmat 2000–2001. Kansallisarkisto. Arkistoitu 12.11.2017. Viitattu 25.1.2015.
- ↑ a b c d e f g 1234 päivää helvetissä - Paavo Yli-Vakkuri ei halunnut, että tätä tarinaa kerrotaan hänen elinaikanaan www.iltalehti.fi. Viitattu 9.10.2023.
- ↑ Leikola, Matti: ”Yli-Vakkuri, Paavo (1914–2014)”, Suomen kansallisbiografia, osa 10, s. 782–783. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007. ISBN 978-951-746-451-2. Teoksen verkkoversio.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Kuka kukin on 1978, s. 1131. Runeberg.org.
- Metsä akatemiana: Paavo Yli-Vakkuri 75 vuotta. (Arkistoitu – Internet Archive) Silva Fennica nro 1/1990.
- Suomalainen Paavo joutui vuosiksi vankileirille Neuvostoliitossa – muistiinpanot kertovat kidutuksesta, kylmästä ja kannibalismista mtvuutiset.fi
| ||||||||||||||
