Nicky Crane

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Nicola Vincenzo ”Nicky” Crane (21. toukokuuta 1958 Bexley, Lontoo7. joulukuuta 1993) oli brittiläinen uusnatsi. Hän tuli tunnetuksi alun perin katuväkivallan tekijänä ja uusnatsien ikonina, mutta luopui viimeisinä vuosinaan uusnatsiaatteesta ja alkoi elää avoimesti homoseksuaalisena. Crane kuului 1980-luvulta lähtien myös Lontoon homopiireihin ja eli 1990-luvun alkuun saakka kaksoiselämää.[1]

Varhaiset vaiheet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Crane syntyi 10-lapsiseen perheeseen ja varttui Crayfordissa. Hänellä oli äitinsä kautta italialainen sukutausta. Hänen isänsä oli tekninen piirtäjä. Crane oli vuodesta 1969 alkaen skinhead. Hän toimi 1970–1980-luvuilla British Movementissa ja organisoi sen toimintaa Kentissä. Crane kuului myös Leader Guardiin, joka toimi uusnatsijohtaja Michael McLaughlinin henkilökohtaisena turvajoukkona ja katutappelijaryhmänä. Jäsenet pukeutuivat mustiin univormuihin, jotka olivat natsisymboleilla kuvioituja. Viikonloppuisin ryhmän jäsenet harjoittivat puolisotilaallista valmistautumista maaseudulla. Crane tuli tunnetuksi poikkeuksellisen väkivaltaisena toimijana jopa näissä piireissä.[1]

Crane osallistui mustan perheen pahoinpitelyyn Lontoon Bishopsgatella British Movementin kokouksen jälkeen toukokuussa 1978. Vuonna 1979 hän johti kahdensadan skinheadin joukkoa pakistanilaisia vastaan suunnatussa hyökkäyksessä Brick Lanella. 28. maaliskuuta 1980 Crane osallistui hyökkäykseen Odeon-elokuvateatteriin jonottaneita enimmäkseen mustia henkilöitä vastaan Lontoon Woolwichissä. Syyttäjä kuvaili tapahtunutta vakavaksi, organisoiduksi ja suunnitelmalliseksi mellakaksi. BBC:n kuvauksen mukaan Cranesta tuli brittiläisen äärioikeiston "pelätyin katutappelija". Aikalaistodistusten mukaan Crane oli huono keskustelija ja puhuja, mutta fyysisesti voimakas.[1]

Crane tuomittiin neljän vuoden vankeusrangaistukseen vuonna 1981. Hän oli väkivaltainen myös vanginvartijoita kohtaan ja joutui korkeimman turvallisuustason vankilaan Isle of Wightille.[1]

Kaksoiselämä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Cranella ei kertomansa mukaan ollut kokemusta homoseksuaalisista suhteista ennen vuotta 1984, vaikka hän oli ollut tietoinen omasta homoseksuaalisuudestaan. Vankilasta vapauduttuaan hän ryhtyi vakituiseksi kävijäksi Lontoon homobaareissa, joissa hän myös työskenteli ovimiehenä. Uusnatsit eivät tienneet Cranen seksuaalisuudesta eivätkä Lontoon homoyhteisön toimijat tienneet hänen uusnatsismistaan. Kehoon kuvioidut hakaristit ja rasistiset sloganit olivat selitettävissä sillä, että homokulttuurin parissa toimi hypermaskuliininen alakulttuuri, jossa tällaiset asiat olisivat saattaneet olla osa "performanssia". Cranen lisäksi 1980-luvulla Lontoossa oli myös muita aktiivisia skinheadeja, jotka olivat homoseksuaaleja. Crane lauloi lyhyesti punkyhtyeessä, mutta aloitti tappeluita myös ska- ja punkkeikoilla. Decca Recordsin kokoelmalevyn Strength Thru Oi! (1981) kanteen otettiin kuva Cranesta. Kohun myötä levy vedettiin myynnistä. British Movementin kaaduttua vuonna 1983 Crane esiintyi säännöllisesti muiden äärioikeistoryhmien, kuten British National Frontin ja Britannian kansallispuolueen mielenosoituksissa.[1]

Suuri osa Cranen sosiaalisesta elämästä ja arvostuksesta oli sidottu hänen toimintaansa uusnatsiliikkeessä. Vaikka Crane alkoi liikkua samanaikaisesti homopiireissä, hän aktiivisesti peitteli homoseksuaalisuuttaan uusnatsien keskuudessa. Hän jopa esiintyi julkisuudessa näennäisten tyttöystävien seurassa. Lisäksi levitettiin huhuja, joiden mukaan Cranella olisi ollut poika. 10. kesäkuuta 1984 Ken Livingstone organisoi Lontoossa ulkoilmakonsertin, joka oli samalla protesti työttömyyttä ja hallituksen leikkauksia vastaan. Cranen johtamat uusnatsit aloittivat väkivaltaisen riehumisen konsertissa vasemmistolaisen skinheadyhtye The Redskinsin esiintymisen aikana. Red Action -äärivasemmistoryhmän jäsenet ja lakkoilevat Yorkshiren kaivostyöläiset tappelivat vastaan. Crane järjesti ryhmänsä uudelleen ja teki hyökkäyksen samassa puistossa toiselle esiintymislavalle, jolla soitti Hank Wangfordin yhtye. Antifasistiset aktivistit tappelivat vastaan paremmin valmistautuneina, ja Crane tuli Red Actionin jäsenen nurin töytäisemäksi. Todistajanlausuntojen mukaan hän pakeni vihaista yleisöä käyttäen kilpenään naispuolista vasemmistoaktivistia. Crane välttyi syytteiltä. Myöhemmin kertomansa mukaan hän oli johtanut myös muun muassa iskua jom hašoan viettäjiä vastaan. Skrewdriver-yhtyeen laulaja Ian Stuart Donaldson oli Cranen tukija ja nimitti tämän yhtyeensä turvallisuusvastaavaksi. Crane osallistui myös yhtyeen kappaleiden sanoittamiseen ja kansitaiteen laatimiseen.[1]

Antifasistinen Searchlight-lehti julkaisi huhtikuussa 1985 jutun, jossa paljastettiin Cranen säännöllinen asiakkuus Heaven-homoklubilla Charing Crossilla. Uusnatsipiireissä paljastusta ei uskottu. Crane oli myös pelätty hahmo, mikä esti muita äärioikeistolaisia haastamasta tätä. Ian Stuart Donaldsonin mukaan Crane kertoi tälle joutuneensa ottamaan vastaan komennuksia muun muassa Heaveniin hänet työllistäneeltä turvallisuusyhtiöltä. Vuonna 1987 Crane perusti Donaldsonin kanssa Blood & Honour -ryhmän, joka ryhtyi muun muassa järjestämään uusnatsiyhtyeiden konsertteja. Searchlight kirjoitti Cranesta uudelleen lokakuussa 1987 ja väitti tämän olevan muodostamassa homoseksuaalisten skinheadien ryhmää. Lehti väitti Cranea kliiniseksi psykopaatiksi. Uusnatsipiireissä tämäkin artikkeli sivuutettiin.[1]

Vuonna 1986 Crane osallistui Kenningtonissa Pride-tapahtumaan. Peter Tatchellin mukaan siellä syntyi riita tämän paljastuttua uusnatsiksi. Cranelle oli sallittu kulkueen turvaaminen, koska organisoijat eivät olleet tietoisia Cranen poliittisesta taustasta. Poliittisen taustan paljastuttua Crane ajautui homoyhteisössä marginaaliseen asemaan. Vuonna 1990 antifasistiset aktivistit hyökkäsivät hänen kimppuunsa ja hakkasivat hänet tajuttomaksi. Kolme henkilöä tuomittiin teosta vankeusrangaistukseen. Crane alkoi etääntyä äärioikeistosta. Ystäviensä mukaan hän alkoi viettää aikaa Thaimaassa, jossa hän pystyi olemaan tunnistamattomana. Palattuaan Lontooseen Crane esiintyi sarjassa skinheadteemaisia homopornovideoita, jotka eivät saaneet osakseen laajaa levikkiä.[1]

Uusnatsiliikkeestä irtautuminen ja kuolema

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Crane esiintyi 27. heinäkuuta 1992 Channel 4:n ohjelmassa Out, jossa hän kertoi olevansa homo ja tiedostaneensa sen jo varhaisina vuosinaan British Movementissa. Hän kertoi Adolf Hitlerin palvontansa vaihtuneen vaikeisiin tuntemuksiin, jotka aiheutti äärioikeistolle ominainen homovastaisuus. Crane oli sanojensa mukaan alkanut tuntea itsensä tekopyhäksi. Hän tunnusti häpeävänsä poliittista menneisyyttään. Hän kertoikin siirtyneensä individualistiseen ihmiskäsitykseen, jossa ihmisiä ei arvioida puhtaasti etnisten taustojensa pohjalta.[1]

Cranen esiintyminen sai osakseen suurta mediahuomiota. Hänen entiset aateveljensä reagoivat kauhistuksella ja raivolla. Ian Stuart Donaldson kertoi tunteneensa olonsa petetyksi. Hän esittikin Skrewdriverin keikalla tappouhkauksen Cranea kohtaan. Crane kuoli 35-vuotiaana AIDSin aiheuttamaan keuhkokuumeeseen.[1]

Jälkivaikutus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nicky Cranea ihannoiva hahmo esiintyy Max Schaeferin romaanissa Children of the Sun (2010).[1][2]

  1. a b c d e f g h i j k Jon Kelly, Nicky Crane: The secret double life of a gay neo-Nazi BBC 6.12.2013, viitattu 24.6.2024 (englanniksi)
  2. James Hawes, Children of the sun by Max Schaefer The Guardian 20.3.2010, viitattu 24.6.2024 (englanniksi)