Naisten äänioikeus Ruotsissa

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Ruotsalainen naisten äänioikeuden puolesta taistelija Signe Bergman, noin 1910.
Mielenosoitusmarssi naisten äänioikeuden puolesta Göteborgissa  kesäkuussa 1918.

Parlamentarismi otettiin käyttöön vapaudenajan perustuslain yhteydessä 1718.[1] Naisilla oli vapauden aikana rajoitettu äänioikeus, jonka he sittemmin menettivät. Kysymys naisten äänioikeudesta herätti paljon keskustelua 1800-luvun lopussa. Valtiopäivillä oli annettu esitys 1884, mutta se äänestettiin nurin äänin 53 vastaan 44. Myös 1912 esiteltiin uusi lakiesitys, joka myös äänestettiin nurin. Vasta 1919 meni lopulta lakiesitys läpi, ja usein sanotaan, että ensimmäiset vaalit, joissa oli yleinen ja yhtäläinen äänioikeus sekä miehille että naisille, toiseen kamariin pidettiin 1921,[2] mutta se ei ole aivan totta, sillä vasta sen jälkeen kun laki oli muuttunut (1922) niin, että jopa miehet, jotka eivät olleet suorittaneet asepalvelusta, saivat oikeuden äänestää, sukupuolineutraali äänioikeus otettiin käyttöön.

Naisten äänioikeus vapauden aikana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Äänioikeuden soveltaminen vapauden aikana ( 1718-1772 ei ollut yhtenäistä, ja paikallisia eroja esiintyi.[3] Pidettiin paikallisia vaaleja, joissa maaseudulla valittiin pappi paikalliseksi edustajaksi, ja kaupungeissa pormestari. Pidettiin myös valtiopäivävaaleja, joissa valittiin edustajia valtiopäivien neljälle säädylle.

Porvarivaalit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosien 1726 ja 1742 välillä naiset osallistuivat 17 pormestarinvaaliin 31 tutkitusta. Pormestarinvaalien äänioikeus oli vuoteen 1734 saakka liitetty porvarioikeuksiin, jolloin se, joka omisti porvarioikeuden, oli määritelty porvariksi ja siksi omisti äänioikeuden. 1734 äänioikeudesta tuli asteittainen, mikä tarkoitti, että jokaisella veroa maksavalla ja täysi-ikäisellä kansalaisella, joka hallitsi omaisuutta, oli äänioikeus. Tämä uudistus lisäsi naispuolisten valitsijoiden äänestämistä 55 prosentista 71 prosenttiin. Vuosien 1743 ja 1758 välillä äänestivät naiset 32 pormestarinvaalissa 45 tutkitusta. Vuoden 1758 asetuksella kumottiin naisten äänioikeus pormestarinvaaleissa, kun naisia ei asetuksen mukaan määritelty enää porvareiksi.

Maaseutuvaalit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Papinvaaleissa maaseudulla naiset saivat äänioikeuden, kun asteittainen äänioikeus tuli voimaan 1734. Maaseudulla oli vähemmän äänioikeutettuja naisia, mutta heidän äänioikeutensa koettiin vähemmän kiistanalaiseksi. Naiset säilyttivät oikeuden äänestää papinvaaleissa vuoden 1862 uudistukseen asti. Osallistumista pitäjänkokouksiin ei ollut säännelty lainsäädännössä, ja jo 1600-luvulla naiset, erityisesti ne, jotka hallitsivat kotitalouksia, osallistuivat aktiivisesti. Heillä oli korkeintaan epäsuora vaalioikeus säätyedustustoon tätä kautta, koska naispuolisia pappeja ei hyväksytty eivätkä nämä siksi voineet osallistua, kun papit keskenään nimittivät valtiopäiväedustajansa.

Valtiopäivävaalit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valtiopäivien neljän säädyn äänioikeus, joka oli muotoiltu vuoden 1723 valtiopäiväjärjestyksen mukaan, oli kuten paikallinen äänioikeus sukupuolineutraaliksi kuvattu, mikä teki vahingossa naisista äänestäjiä. Vuoteen 1757 saakka naiset osallistuivat kaikkiin 11 vaaliin, joiden vaaliluettelot ovat säilyneet: kahdeksassa näistä käytettiin asteittaista skaalaa, muissa kolmessa laskenta oli asukasta kohti. Naiset säilyttivät oikeuden äänestää valtiopäivävaaleissa sen jälkeen, kun heidän äänioikeutensa pormestarinvaaleissa lakkautettiin vuonna 1758, mutta naiset äänestivät vain 10 vaalissa 33:sta vuoteen 1772, mistä vaaliluettelot ovat säilyneet. Vuonna 1772 lakkautettiin naisten oikeus äänestää porvariston valtiopäivävaaleissa.[4] Voi lisätä, että paikallisissa vaaleissa oli mukana suurin osa äänestäjistä  enemmän kuin valtiopäivävaaleissa, ja että myös miehet käyttivät äänioikeuttaan enemmän paikallisvaaleissa.

Sovellus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Naispuoliset äänestäjät toimivat sen mukaan, miten säännöt muuttuivat ja miten nämä tulkittiin paikallisesti. Naiset saattoivat liittyä kiltoihin ja saada porvarioikeuden, varsinkin vuoden 1720 kilta-asetuksen jälkeen, vaikka tämä oli harvinaista ja tapahtui usein erivapaudella tai eri ehdoin kuin jollekin miehelle. Nainen saattoi myös sekä omistaa että itse hallita omaisuutta ja maksaa veroja täysivaltaisena kansalaisena, joko leskenä tai tulemalla täysivaltaiseksi julistetuksi kuninkaan antamalla erivapaudella. On raportoitu, että suurin osa kaikista naisäänestäjistä oli leskiä, mutta oli myös vähemmistö naimattomia täysivaltaisiksi julistettuja naisia. Naiset käyttivät äänioikeuttaan vähemmän kuin miehet: käyminen raastuvassa henkilökohtaisesti äänestämässä koettiin selvästi noloksi asiaksi, ja oli yleistä, että naispuoliset äänestäjät valitsivat miespuolisen edustajan, joka kävi viemässä heidän äänensä. Samaan aikaan oli mahdollista, että naimisissa oleva nainen sai toimia asiamiehenä aviomiehelleen ja antaa hänen äänensä, kun hän oli sairas tai poissa.

1772-1863[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun naisten äänioikeus lakkautettiin 1772, se poistettiin ensimmäisenä veroja maksavilta naimattomilta naisilta, joilla oli omaisuutta, ja sitten leskiltä. Asenne naisten äänioikeuteen vaihteli paikallisesti: Eskilstunassa ja Landskronassa äänesti 90 prosenttia kaikista äänioikeutetuista naisista, ja Kalmarissa, Växjössä, Västervikissä, Simrishamnissa, Ystadissa, Åmålissa, Karlstadissa, Bergslagenissa, Taalainmaalla ja Pohjois-Ruotsissa paikalliset viranomaiset hyväksyivät edelleen sen, että naiset äänestivät valtiopäivävaaleissa vuoden 1772 kiellosta huolimatta, mikä johtui erilaisista paikallisista kansalaisuuden tulkinnoista. Lundissa, Upsalassa, Skarassa, Turussa, Göteborgissa ja Marstrandissa noudatettiin kuitenkin vuoden 1772 naisten äänioikeuskieltoa tiukasti.

Vuonna 1823 Strängnäsin pormestari ehdotti, että naisten äänioikeus porvarissäädyssä palautettaisiin täysivaltaisille naisille (toisin sanoen leskille), jotka maksoivat veroa. 1858 naiset, jotka yrittäjinä tai kiinteistön, tontin, talon tai maa-alueen omistajina kaupungissa voitiin laskea kaupunkikunnan jäseniksi, saivat äänioikeuden porvarissäätyyn.

On huomattava, että vaalit pidettiin myös talonpoikaissäädyssä, jossa naisten äänioikeus voitiin hyväksyä 1771-1772 jälkeen. Se koski myös talonpoikaissäädyssä leskiä, niitä, joilla oli hallussaan talo, johon liittyi verovelvollisuus tai vastaava,[5] siis samalla tavalla kuin mikä koski miehiä.

1862-1919[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1862 kunnallisasetuksella luotiin lääninkäräjät. Oikeus osallistua lääninkäräjien ja kaupunginvaltuuston vaaleihin niissä kaupungeissa, jotka olivat läänien ulkopuolella, ja jotka puolestaan toimivat valitsijoina valtiopäivien ensimmäisen kamarin vaaleissa, oli riippuvainen tuloista. Äänioikeus oli myös asteittainen: mitä suuremmat tulot, sitä enemmän ääniä. Kunnallinen äänioikeus oli sillä Ruotsin kansalaisella, joka asui kunnassa, oli täysi-ikäinen, jota oli verotettu ja jonka kunnallisvero oli maksettu. Säännökset sulkivat enemmistön ruotsalaisista ulkopuolelle, mutta periaatteessa naiset saivat äänestää, jos he täyttivät vaatimukset. Täysi-ikäisyysikä oli naisille vuoden 1863 lain mukaan 25 vuotta, edellyttäen, että hän oli naimaton. Jo aikaisemmin tuli leskistä täysivaltaisia iästä riippumatta puolison kuollessa. Äänioikeutettujen naisten määrä oli vähäinen.[6]

Papinvaaleissa oli kaikilla naisilla, joiden aviomiehet olivat äänioikeutettuja, yhtäläinen äänioikeus kuin heidän aviomiehillään, mikä poikkesi äänioikeudesta muissa Ruotsin yhteiskunnan osissa. Oikeus äänestää papinvaaleissa tuli myös varhain niille naisille, jotka omistivat talon. Papinvaaleista tuli sitten myös ensimmäiset vaalit Ruotsissa, joihin tuli sekä yleinen ja yhtäläinen äänioikeus sekä miehille että naisille.

Juliste äänioikeuskokouksesta Tukholmassa huhtikuussa 1912.

Ensimmäinen esitys naisten äänioikeudesta tuli Ruotsin valtiopäivillä toiseen kamariin 1884, mutta ehdotus sai heikon tuen. Todellinen taistelu naisten äänioikeuden puolesta aloitettiin noin vuonna 1900, ja vuonna 1903 perustettiin LKPR, Naisen poliittisen äänioikeuden yhdistys. Yhdistys perustettiin sekä liberaalien että sosiaalidemokraattisten naisten aloitteesta. Se oli arkoitettu yksinomaan naispuolisille jäsenille, ja se organisoi naisia yli poliittisen kentän. Yhdistyksellä oli enimmillään 17 000 jäsentä ja sen onnistui suuressa joukkoanomuksessa 1913 kerätä 350 000 allekirjoitusta vetoomukseen naisten äänioikeudesta. Kun naisten äänioikeus otettiin käyttöön, liitto hajosi, ja osa jäsenistä meni mukaan Fredrika Bremer -yhdistykseen, kun taas yhdistyksen johto muodosti Ruotsin Naisten Kansalaisuusliiton.

Nälänhädän seurauksena oikeisto hävisi toisen kamarin vaalissa 1917, ja niinpä syntyi liberaalien ja sosiaalidemokraattien enemmistö, joka oli naisten äänioikeuden puolesta, ja jopa yhtäläisen äänioikeuden puolesta, joka ei olisi riippunut palkasta. Oikeistovaltainen ensimmäinen kamari kuitenkin kaatoi  tällaisen ehdotuksen keväällä 1917. Mutta koska se ei halunnut ottaa yleislakon, vallankumouksen ja tasavallan tulemisen riskiä, se muutti kantaansa ja äänesti 17. joulukuuta 1918,  jolloin liberaali Nils Edén oli pääministerinä, yhtäläisen ja yleisen äänioikeuden, myös naisille, alkaen  Ruotsin kunnallisvaaleista. Lisäpäätöksen kautta 24. toukokuuta 1919 ja  perustuslain muutoksen kautta 1921 voitiin ottaa käyttöön yhtäläinen ja yleinen äänioikeus naisille myös valtiopäivien toisen kamarin vaaleissa. Toisen kamarin vaalit 1921 olivat siten ensimmäiset toisen kamarin vaalit, joihin naiset osallistuivat. Äänioikeus toisen kamarin vaaleissa oli sillä Ruotsin kansalaisella, joka oli täyttänyt 23 vuotta vaalivuotta edeltävänä vuonna. Äänioikeutta ei ollut sillä, joka ei ollut suorittanut asevelvollisuutta, jota ei ollut julistettu täysivaltaiseksi, joka oli asetettu konkurssiin, joka oli pysyvästi köyhäinhoidon huoltama tai joka oli tuomittu rikoslain nojalla menettämään äänioikeutensa.[7]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Brusewitz, Axel, 1916, Frihetstidens grundlagar och konstitutionella urkunder, utgivare Riksarkivet, Stockholm.

Du Rietz, Anita, 2013, Kvinnors entreprenörskap under 400 år, Dialogos, Stockholm.

Karlsson, Åsa, 2006, Männen, kvinnorna och rösträtten: medborgarskap och representation 1723-1866, T. Carlsson Bokförlag AB.

Stjernquist, Nils, 1996, Sveriges riksdag 1867-1970, utgivare Sveriges riksdag, Stockholm.

Julkisia painoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Förslag till valordning för borgarståndet vid riksdagen 1771-1772 (ks. Brusewitz).

Förslag till valordning för bondeståndet vid riksdagen 1771-1172 (ks. Brusewitz).

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Karlsson-Sjögrenin, s.
  2. Om kvinnlig rösträtt i Sverige. url=https://riksarkivet.se/om-kvinnlig-rostratt-i-sverige. Riksarkivet. [Luettu 28.5.2017].
  3. Du Rietz, p.
  4. Brusewitz, p. 417
  5. Brusewitz, p. 428
  6. Stjernquist, p. 25
  7. Stjernquist, p. 100

Lisää lukemista[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Rösträtt för kvinnor: tidning. Stockholm: Landsföreningen för kvinnans politiska rösträtt. 1912 - 1919. Libris=829409. url=http://runeberg.org/rostrattkv/.