Monguorit

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Monguorit
Väkiluku Kiina
241 198–350 000
Merkittävät asuinalueet
Qinghai
Gansu
Kielet monguori, kiina
Uskonnot lamalaisuus, šamanismi

Monguorit (kiinaksi tu) ovat Kiinassa asuva etelämongolilaista monguorin kieltä puhuva kansa. Vuonna 1990 heitä laskettiin olevan 192 600 henkeä[1] ja vuonna 2000 yhteensä 241 198[2]. Eräiden kiinalaisten väestötieteilijöiden mukaan määrä on lähempänä 350 000:ta[3]. Monguorit asuvat Qinghain ja Gansun maakunnissa.

Nimityksestä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Monguorien kiinankielinen nimitys tu saattaa viitata kiinan kielen alkuperäiskansoja merkitsevään sanaan. Se saattaa myös olla lyhenne sanasta tuyuhun, joka oli yksi xianbien alaryhmistä. Monguorien oma nimitys kansalleen on valkoiset mongolit eli chagaan monggol. Nimitystä alettiin käytää erotuksena heidän ja itsenäisten nykyisen Mongolian alueen mustien mongolien (khara monggol) välillä. Sana mongoli puolestaan vääntyy monguorin Minhen murteella muotoon monguor ja tämä nimitys on levinnyt käytöön länsimaihin.[4]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Monguoritanssijoita naamioissa.

Monguorien esi-isiä ovat Mongolivaltakunnan rajoille sotapalvelusta varten 1200–1300-luvuilla siirretyt mongolit.[5] Mongolisotilaat sekoittuivat paikallisten tiibetiläisten ja uiguurien kanssa, ja heidän jälkeläisensä eli monguorit ilmaantuivat historiankirjoihin omana kansanaan 1400-luvulla.[3] Han-kiinalainen Ming-dynastia kukisti mongolien Yuan-dynastian vuonna 1368. Kiinalaiset hallitsivat monia paikallisia alkuperäiskansoja heidän asettamiensa paikallisten päälliköiden eli tusien kautta. Monguorien tusit muodostettiin alunperin Ming-dynastialle antautuneista kuudestatoista monguoripäälliköstä. Ming-dynastian aikana tusien ja heidän johtamiensa monguorien tehtävänä oli suojella rajoja mongolien hyökkäyksiä vastaan. Ming-dynastian kukisti Qing-dynastia, jolle monguorit antautuivat vuonna 1645. Dynastioiden vallanvaihdos johti verisiin kapinoihin ja ryöstelyihin ympäri Kiinaa.[4]

Vuosina 1723–1724 osa monguoreista otti osaa ylämongoliruhtinas Lubsang-Danzinin kapinaan Qing-dynastiaa vastaan. Vaikka paikalliset tusit olivatkin pysyneet uskollisina, kapinan kukistaneet Qing-armeijat hävittivät monguorien alueita pahoin. Hävitystä seurasivat vielä han- ja hui-kiinalaisten muuttoaallot alueelle. Qing-dynastian kukistuessa vuonna 1912 monguorit pelkäsivät laajahkon autonomiansa murenevan tusijärjestelmän mukana. Monet heistä ottivatkin osaa epäonnistuneeseen yritykseen nostaa Qing-dynastia takaisin valtaistuimelle vuonna 1916. Tusijärjestelmä lakkautettiin vuonna 1931. 1930- ja 1940-luvuilla Qinhaissa vaikuttanut sotapäällikkö Ma Bufang kielsi vuonna 1938 monguorin kielen ja perinteisen vaatetuksen käytön julkisesti.[4]

Monguoreja syrjivät lait kumottiin vasta kommunistien noustua valtaan Kiinan sisällissodan jälkeen. Monguorien hajanaisen asutuksen takia heille on ollut vaikeaa luoda omia autonomisia alueita Kiinan muiden vähemmistökansallisuuksien tavoin. Huzhusta tehtiin monguorien autonominen piirikunta vuonna 1954, mutta sen alueella asui vain 35 % kaikista monguoreista ja piirikunnan alueella he muodostivat vain 14 % sen väestöstä. Heidän suhteellinen osuutensa on sittemmin kasvanut korkean syntyvyyden ansiosta. Vuonna 1984 luotiin Huzhun lisäksi kaksi muuta autonomista piirikuntaa, Minhe ja Datong, jotka monguorit jakavat hui-kiinalaisten kanssa.[4]

Kulttuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Monguorien vaatteita.

Ming-dynastian valtakauteen saakka lähes kaikki monguorit olivat paimentolaisia, jotka kasvattivat lampaita ja vuohia ruohotasangoilla. Omaksuttuaan maanviljelyksen he ovat alkaneet kasvattaa esimerkiksi riisiä, vehnää, maissia, kasviksia ja hedelmiä. Vaikka maanviljely on edelleen monguorien tärkein elinkeino, nykyisin osa saa elantonsa myös kaivoksilla ja tehtailla.[3] Vähäisemmissä määrin on harjoitettu myös karjanhoitoa, käsityöammatteja, metsästystä ja kalastusta[6].

Monguorin kieli kuuluu mongolilaisiin kieliin. Kielen sanasto on pääosin peräisin mongolista, mutta siinä on myös lukuisia lainasanoja tiibetistä ja kiinasta. Tiibetin kielen vaikutuksesta monguori on myös menettänyt esimerkiksi vokaalisoinnut. Monguorin kieli voidaan jakaa Huzhun ja Minhen murteisiin. Minhen murteessa on enemmän vaikutteita kiinan kielestä ja Huzhun murteessa puolestaan tiibetistä. Kiinalaisten lähteiden mukaan monguoreista vain noin 60 % puhuu monguoria.[4]

Monguorien pääasiallinen uskonto on lamalainen buddhalaisuus[6], jonka monguorit omaksuivat tiibetiläisten vaikutuksesta. Monguorien asuinalueilla sijaitsee neljä vanhaa lamalaista luostaria[3]. Neljännen Dalai-laman kaudella rakennetusta dGon-lungin luostarista tuli kolme merkittävää tulkujen linjaa, Jangjiya Khutugtu, Tuguan Khutugtu ja Sum-pa Khutugtu.[4] Buddhalaisuus kilpailee monguorien edelleen harjoittaman perinteisen šamanismin kanssa. Perinteiseen uskoon kuuluvat erilaiset henget, jumaluudet ja demonit, jotka vaikuttavat eri tavoin tavallisten ihmisten elämään. 1900-luvun alkupuolella monguorien keskuudessa toimi roomalaiskatolisia lähetyssaarnaajia, mutta heidän vaikutuksensa jäi vähäiseksi.[3]

Buddhalaisuus ja etenkin luostarilaitos on jättänyt jälkensä myös monguorien naimatapoihin. Kun perheeseen tuli kaksi poikaa, oli tavallista lähettää toinen näistä luostariin. Kun suhteellisen suuri osa miehistä oli näin luostareissa, ei kaikille naisille riittänyt aviopuolisoja. Näimpä naimattomat naiset asuivat perheidensä kanssa, mutta he saivat pitää rakastajia. Näistä suhteista syntyneet lapset ottivat naisen isän sukunimen. Tapa jatkuu edelleen luostarilaitoksen viedessä yhä miespuolista väkeä.[3]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Chinese ethnic minorities Viitattu 13.8.2009. (englanniksi)
  2. Zheng Qian: China's Ethnic Groups and Religions, s. 19–22. Cengage Learning, 2010. ISBN 981-4319-76-7. (englanniksi)
  3. a b c d e f James S. Olson: An ethnohistorical dictionary of China, s. 336–337. Greenwood Press, 1998. ISBN 0–313–28853–4. (englanniksi)
  4. a b c d e f Christopher P. Atwood: Encyclopedia of Mongolia and the Mongol Empire, s. 551–552. Facts On File, 2004. ISBN 0-8160-4671-9. (englanniksi)
  5. Jazyki Rossijskoi Federatsii i sosednih gosudarstv. Tom 2, s. 291. Moskva: Nauka, 2001. ISBN 5-02-011268-2.
  6. a b Narody mira: istoriko-etnografitšeski spravotšnik, s. 310. Moskva: Sovetskaja entsiklopedija, 1988.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]