Metsäsammakko
| Metsäsammakko | |
|---|---|
.jpg) |
|
| Uhanalaisuusluokitus | |
|
|
|
| Tieteellinen luokittelu | |
| Kunta: | Eläinkunta Animalia |
| Pääjakso: | Selkäjänteiset Chordata |
| Alajakso: | Selkärankaiset Vertebrata |
| Luokka: | Sammakkoeläimet Amphibia |
| Lahko: | Sammakot ja konnat Anura |
| Heimo: | Aitosammakot Ranidae |
| Suku: | Lithobates |
| Laji: | sylvaticus |
| Kaksiosainen nimi | |
| Synonyymit | |
 Metsäsammakon levinneisyys |
|
| Katso myös | |
Metsäsammakko (Lithobates sylvaticus) on Pohjois-Amerikan pohjoisosista kotoisin oleva sammakkolaji, joka kuuluu Lithobates-sukuun ja aitosammakoiden heimoon. Se tunnetaan poikkeuksellisesta kyvystään selviytyä jäätymisestä vahingoittumattomana.[2]
Ulkonäkö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Täysikasvuinen metsäsammakko on 3,5–7,5 senttimetrin pituinen ja painaa keskimäärin 8 grammaa. Sillä on yleensä ruskehtava mutta joskus harmaan- tai vihreänsävyinen selkä ja kellertävä tai vihertävä, vaalea vatsa. Päätä koristaa tumma kuvio, joka näyttää hieman rosvon naamiolta ja ulottuu tärykalvon yli eturaajan tyveen. Muita tuntomerkkejä ovat valkoinen täplä ylähuulessa sekä selän molemmilla laidoilla sijaitsevat kellanruskeat kohoumat. Koiras on yleensä pienempi kuin naaras ja sen jalkojen alapinta on kirjavampi.[2]
Metsäsammakon keho voi jäätyä osittain talven aikana. Jääkiteet syntyvät ihon alle luustolihasten väliin, ja samanaikaisesti sammakon hengitys, verenkierto ja sydän pysähtyvät. Sen elimistö tuottaa proteiineja ja glukoosia, jotka estävät jäätä rikkomasta soluja.[2]
Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Metsäsammakkoa tavataan vain Pohjois-Amerikan nearktisella alueella. Se on levittäytynyt pohjoisemmaksi kuin mikään muu pohjoisamerikkalainen sammakkoeläin tai matelija. Pohjoisessa sen levinneisyysalue ulottuu Yhdysvaltojen koillisosista koko Kanadan halki Alaskaan. Eteläisimmät populaatiot löytyvät Pohjois-Georgiasta sekä Alabaman keskiylängöiltä.[2]
Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Metsäsammakko on yleinen metsäeläin koko levinneisyysalueellaan. Se elää kesällä metsän pohjalla, talvella kivien, kantojen ja lehtimaton alla ja kutuaikana metsälampareissa. Se on erittäin paikkauskollinen ja pysyttelee tavallisesti koko elämänsä noin 100 neliömetriä laajalla alueella.[2]
Lisääntyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Metsäsammakko on kausilisääntyjä, jonka soidin alkaa, kun kutulammikot ovat vielä jäässä, ja jatkuu toukokuun alkupuolelle.
Lisääntymisaikana koiraat etsivät aktiivisesti naaraita ja houkuttelevat niitä luokseen voimakkaasti 
kurnuttamalla (ohje) – ääni muistuttaa hieman ankan vaakkumista. Koiras ei osaa erottaa naaraita koiraista pelkän ulkonäön perusteella, joten sen täytyy nousta toisen sammakon selkään ja tunnustella, onko sen vatsa täynnä munia. Joskus kaksi koirasta voi tapella samasta naaraasta jopa kesken parittelun.[2]
Parittelun jälkeen naaras laskee munat pallomaiseksi, 10–13 senttimetriä leveäksi massaksi kutulammikon syvimpään kohtaan. Munamassa sisältää 1000–3000 munaa ja paksua hyytelöä, jonka levät värjäävät vähitellen vihreäksi. Munat sietävät hyvin matalia lämpötiloja eivätkä kuole vaikka lämpötila laskisi alle nollan. Niiden kehittymisnopeus riippuu kutulammikon lämpötilasta ja voi kestää 10 päivästä yli kuukauteen.[2]
Lopulta munista kuoriutuu lähes mustia, 3–5 millimetrin mittaisia nuijapäitä, joiden muodonmuutos aikuiseksi vie 60–115 päivää. Sukukypsiä sammakoista tulee kahden vuoden ikäisinä ja ne elävät yleensä enintään kolmevuotiaiksi.[2]
Ravinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Metsäsammakko käyttää ravinnokseen hyönteisiä ja muita selkärangattomia, erityisesti hämähäkkejä, kovakuoriaisia, nivelkärsäisiä, yöperhosen toukkia sekä kuorettomia kotiloita. Sen poikaset syövät pääasiassa leviä.[2]
Suojelu ja uhat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vaikka metsäsammakko on lajina elinvoimainen, sen olemassaoloa uhkaavat paikallisesti maanviljely ja kaupungistuminen. Luonnollisia uhkia ovat käärmeet ja linnut, muun muassa haikarat.[2]
Muiden sammakkoeläinten tapaan metsäsammakko on hyvä indikaattorilaji, jonka häviäminen kertoo ympäristön tilan heikkenemisestä. Omalta osaltaan se auttaa myös hillitsemään hyönteispopulaatioiden liiallista kasvua.[2]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d Geoffrey Hammerson: Lithobates sylvaticus IUCN Red List of Threatened Species. Version 2014.2. 2004. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 5.8.2014. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g h i j k Katie Kiehl: Rana sylvatica – Wood frog Animal Diversity Web. University of Michigan, Museum of Zoology. Viitattu 28.10.2011. (englanniksi)
| ||||||||||