Massimo Vignelli
Massimo Vignelli (10. tammikuuta 1931 Milano – 27. toukokuuta 2014[1]) oli italialais-yhdysvaltalainen graafikko ja muotoilija.
Vignellin mukaan muotoilun tarkoitus oli "vähentää karkeuden määrää maailmassa" ja tehdä maailmasta parempi paikka.[2] Hän kuvaili itseään "informaatioarkkitehdiksi", joka järjestää tietoa tehdäkseen sen ymmärrettävämmäksi[3]. Hän piti itseään modernistina[1] ja tavoitteli työssään toiminnallista kauneutta[3] ja ajattomuutta.[2]
Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vignelli syntyi Milanossa lääkemyyjän ja ompelijan poikana.[1] Hän oli ainoa lapsi[4].
Hän innostui designista teini-iässä vieraillessaan äitinsä sisustussuunnittelijaystävän kotona.[2] Tämä teetti itselleen huonekaluja, mikä kiinnosti nuorta Massimoa[4]. Hän ei ollut aiemmin ymmärtänyt, että suurin osa kaikesta hänen ympärillään oli ihmisen luomaa, ja hän jäi tämän ajatuksen lumoihin.[2] Hän alkoi lukea design-kirjoja ja aikakauslehtiä ja luonnostella ideoita huonekaluista.[2] 14-vuotiaana hän päätti ryhtyä arkkitehdiksi[3]. 16-vuotiaana Vignelli työskenteli Achille Castiglionin toimistossa, jossa suunniteltiin mm. elektroniikkaa ja keittiötyökaluja, ja Vignelli käsitti, että arkkitehdin tulee pystyä suunnittelemaan kaikkea lusikasta kokonaiseen kaupunkiin, kuten Adolf Loos oli ennakoinut.[4]
18-vuotiaana Vignelli lähti opiskelemaan arkkitehdin ammattia[2]. Hän opiskeli Breran taideakatemiassa Milanossa[1]. Sen jälkeen hän kirjautui Politecnico di Milanoon, jossa hän vietti vuoden[4]. Hän siirtyi Instituto Universitario di Architetturaan Venetsiassa vuonna 1951[4]. Milanossa oli opetettu klassisten periaatteiden mukaan, kun taas Venetsiassa opettivat aikansa parhaat modernit arkkitehdit[4]. Muranolainen Veninin lasitehdas palkkasi Vignellin 1953 ja koulun ohella hän teki töitä valaisinten suunnittelijana vuoteen 1957 asti[4][1][3]. Veninillä hän alkoi suunnitella myös tuoteluetteloita, jolloin hän kehitti minimaalisen, epäsymmetrisen tyylin[4]. Sen kautta hän alkoi saada toimeksiantoja graafisen suunnittelun alalta[4]. Sitä kautta hän tutustui seudun yläluokkaan[4]. Noihin aikoihin hän pyöri samoissa piireissä kuin alan suuret nimet Le Corbusier, Mies van der Rohe, Alvar Aalto ja Charles Eames.[2] Arkkitehdin pätevyyttä hän ei tullut täyttäneeksi.[1]
Hän tapasi Lellan 1951[4]. Elena "Lella" Valle (s. 13. elokuuta 1934 Udine – 22. joulukuuta 2016) oli arkkitehti; niin myös hänen isänsä, sisarensa ja veljensä[5]. Lella ja Massimo menivät naimisiin vuonna 1957.[1] Heistä tuli tasaveroiset kumppanit ja kaikki Vignellin suunnittelema oli loppujen lopuksi molempien työn tulosta.[3] He keksivät ideat yhdessä, ja jos idea oli graafinen, se oli Massimon aluetta, ja jos se oli kolmiulotteinen, se oli Lellan aluetta, mutta töitä tehtiin kuitenkin aina ristiin[5]. He saivat kaksi lasta[1].
1957 Vignelli sai stipendin, jonka turvin hän suunnitteli aterimia hopeasepälle Newburyportissa. [4] 1958 hänelle tarjottiin työpaikkaa graafisen suunnittelun ja yritysidentiteettien muotoilun opettajana Illinois Institute of Technologyssa[4]. Lella ja Massimo viettivät Yhdysvalloissa kaksi vuotta ennen kuin palasivat Milanoon perustamaan oman toimiston[1]. Hyvien verkostojensa kautta saivat hankittua merkittävistä yhtiöistä töitä jotka toivat heille näkyvyyttä[4]. Heidän asiakkaisiinsa kuuluivat Pirelli, Rank Xerox, ja Olivetti[2]. He suunnittelivat mm. grafiikkaa Milanon metrojärjestelmälle[1]. Se oli eduksi, kun he palasivat Yhdysvaltoihin vuonna 1965.[1]
Chicagossa Vignelli ja kuusi muuta muotoilijaa perustivat Unimarkin, joka oli yksi ensimmäisistä yritysidentiteettien suunnitteluun keskittyneistä yrityksistä.[3] Unimark aloitti Chicagossa, Milanossa ja New Yorkissa[4]. Kun Ford-yhtiö moitti sitä, ettei Unimarkilla ollut toimistoa Detroitissa, Vignelli yhtiökumppaneineen hankki välittömästi tilat ja kalusteet ja jo seuraavana päivänä Unimarkin Detroitin-toimisto aloitti toimintansa[4]. Fordin maksama palkkio oli miljoona dollaria vuonna 1965[4]. Vignelli perusti Unimarkin New Yorkin-konttorin[3], johon hän hankki tilat Seagram Buildingista.[1] Unimarkilla oli parhaimmillaan 11 toimistoa ympäri maailman[4]. Unimark oli jonkin aikaa menestynyt yritys ja se loi mallin monikansallisille design-konsulttitoimistoille.[1] Unimarkista tuli yksi maailman suurimmista design-yhtiöistä[3] ellei jopa suurin[6].
Vignelli päätti kuitenkin olevansa itse luonteeltaan sopimaton sellaiseen työhön[1]. "Emme ole tekemisissä suostuttelun kanssa", hän sanoi: "Olemme tekemisissä informaation kanssa." [1] Vuonna 1971 hän ja Lella perustivat Vignelli Associatesin[1], josta tuli Vignelli Designs vuonna 1978[3].
Milanossa Vignelli oli teettänyt painotyönsä Helvetica-kirjasimilla, mutta Yhdysvalloissa sitä ei saanut mistään[4]. Niinpä Vignelli toi Helvetican Yhdysvaltoihin[4].
Vignelli suunnitteli itse omat vaatteensa[1]. "Perinteinen takki on tehty 64 osasta; me käytimme vain 10 osaa ja takkeja sai pelkästään harmaana tai mustana. [...] Me emme tehneet muotia, joka on ohimenevää ja perustuu ajatukseen vanhentamisesta. Teimme vaatteita, joiden tarkoituksena oli suojata ja seurata kehoa. Kyllästyimme olemaan muodin uhreja." [1] Vignellien oma vaatemallisto Design Vignelli vuodelta 1992 tarjosi universaalin ratkaisun miesten ja naisten muodin ongelmaan.[7]
Vignelli suhtautui typografiaan ankarasti.[1] Hän oli sitä mieltä, että Yhdysvalloissa käytettiin liikaa fontteja, kun neljä tai viisi oli aivan riittävästi[1]. Hänen mukaansa Helvetica on kuin piano: mitä enemmän sillä soittaa, sitä enemmän sitä oppii soittamaan ja sen paremmaksi muusikoksi tulee.[7]
Vignelli saarnasi selkeyden ja johdonmukaisuuden puolesta ja harjoitti niitä itse kurinalaisesti[3]. Hän pyrki yksinkertaisuuteen ja kurinalaisuuteen ja uskoi, että ne voisivat johtaa graafisessa taiteessa poikkeukselliseen pysyvyyteen.[3] Hänen kriitikkonsa pitivät Vignellin koruttomuutta tasapaksuutena. [3]
Massimo Vignelli kuoli pitkän sairauden jälkeen vuonna 2014.[3] Hänet haudattiin 23. heinäkuuta[8]. Hän oli suunnitellut itse omat hautajaisensa ja valinnut niiden paikan, ohjelman, musiikin, puhujat ja vieraat[8]. Hänet haudattiin kirkossa, jonka sisustuksen hän oli itse suunnitellut, uurnaan, jonka hän oli itse suunnitellut. [8]
Vignelli sanoi kerran, että hän olisi halunnut kehittää uuden yritysidentiteetin Vatikaanille. "Menisin paavin luo ja sanoisin: 'Teidän pyhyytenne! Tuo logo on ihan kelvollinen, mutta kaikki muu joutaa mennä." [3]
Töitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
_(32525816338).jpg)
.jpg)
Metrokartta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vignellin suunnittelema New Yorkin metron kartta vuodelta 1972 ei esittänyt metron linjoja sellaisena sekasotkuna, joka ne todellisuudessa olivat, vaan yhdenmuotoisina värillisinä raitoina, jotka kulkivat joko suoraan tai 45 asteen kulmassa[3]. Vignellin kartta vääristi kaupungin muotoa.[7] Se jätti huomioimatta metron yllä kulkevat kadut ja maamerkit[3]. Puistoja kuvattiin harmaalla värillä ja vesistöjä beigellä[3]. Vignellin mukaan käyttäjää kiinnostivat vain metrolinjat ja matka lähtöpisteestä päätepisteeseen[3]. Hän halusi auttaa käyttäjää selvittämään, missä heidän tuli vaihtaa junaa – ei navigoimaan maanpäällisiä katuja[1].
Vignelli suunnitteli New Yorkin metroon myös reittiopasjärjestelmän, joka on edelleen käytössä.[7]
Muita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Urallaan hän suunnitteli mm. visuaalisen identiteetin American Airlinesille, Bloomingdale'sille ja Saksille.[1] Muita hänen töitään olivat esitteet Yhdysvaltain kansallispuistoille, huonekalut, lasiesineet, näyttelyt, keittiöastiat, opasteet, kirjat ja sisustukset[1][3].
Vignelli sanoi: "Jos pystyt suunnittelemaan yhden asian, pystyt suunnittelemaan mitä tahansa".[2] "Kun ymmärrät ongelman, sinulla on jo ratkaisu. Kyse on enemmän logiikasta kuin mielikuvituksesta."[9]
Palkintoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Cooper-Hewitt myönsi National Design Award for Lifetime Achivement -palkinnon Massimo ja Lella Vignellille vuonna 2003.[7]
Compasso d'Oro vuonna 1964[10] ja 1998[11].
Muita palkintoja olivat AIGA Gold Medal (1983)[2], the Presidential Design Award (1985)[12][2], the National Arts Club Gold Medal for Design (2004).[2]
Elokuva[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vignelli esiintyy Gary Hustwitin dokumenttielokuvassa Helvetica (2007)[7]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w Deyan Sudjic: Massimo Vignelli obituary The Guardian. 30.5.2014. Viitattu 12.6.2023. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g h i j k l https://www.fastcompany.com/3030621/rip-massimo-vignelli-one-of-the-greatest-20th-century-designers
- ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s Douglas Martin: Massimo Vignelli, 83, Dies; Visionary Designer Untangled the Subway The New York Times. 27.5.2014. Viitattu 12.6.2023. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t Mija Riedel, Massimo Vignelli: An Interview with Massimo Vignelli (1931-2014). Archives of American Art Journal, 2014, 53. vsk, nro 1/2, s. 78–115. ISSN 0003-9853. Artikkelin verkkoversio.
- ↑ a b William Grimes: Lella Vignelli, a Designer With a Spare, Elegant Style, Dies at 82 The New York Times. 28.12.2016. Viitattu 20.6.2023. (englanniksi)
- ↑ Eye Magazine | Feature | Reputations: Massimo Vignelli Eye Magazine. Viitattu 20.6.2023. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f Smithsonian Magazine: Remembering Massimo Vignelli, the Innovator Who Streamlined Design and Changed the Industry Forever Smithsonian Magazine. Viitattu 12.6.2023. (englanniksi)
- ↑ a b c A legendary Italian designer designed his own funeral, and he didn’t miss a detail Quartz. 27.5.2016. Viitattu 12.6.2023. (englanniksi)
- ↑ Julie V. Lovine: Cross-Media Impresarios Massimo and Lella Vignelli - Design 2007 -- New York Magazine - Nymag New York Magazine. 18.10.2007. Viitattu 20.6.2023. (englanniksi)
- ↑ https://www.adi-design.org/upl/CdO_STORICO/CdO%20storico%20MOTIVAZIONI/Motivazioni_1964.pdf
- ↑ ADI - Associazione per il Disegno Industriale www.adi-design.org. Viitattu 15.6.2023.
- ↑ Benjamin Forgey: Designers For the Nation Washington Post. 31.1.1985. Viitattu 15.6.2023. (englanniksi)
| ||||||||||||||||||
