Maalaustaide (Vermeerin teos)

Maalaustaide (Allegorie op de schilderkunst), 1660-luku

Maalaustaide tai Maalaustaiteen allegoria (hollanniksi: Allegorie op de schilderkunst, engl. The Art of Painting) on 1660-luvun loppupuolella valmistunut hollantilaisen taidemaalarin Johannes Vermeerin öljymaalaus kankaalle. Se on Itävallan omistuksessa ja esillä Wienin taidehistoriallisessa museossa.

Monet taidehistorioitsijat ovat sitä mieltä, että kyseessä on allegoria maalaustaiteesta, mistä johtuu maalauksen vaihtoehtoinen nimi. Sen sommittelu ja ikonografia tekevät siitä kaikkein monimutkaisimman Vermeerin teoksen. Vermeerin teosten Christ in the House of Martha and Mary ja The Procuress jälkeen se on hänen suurin teoksensa.

Tämä illusionistinen maalaus on yksi Vermeerin kuuluisimmista. Vuonna 1868 Thoré-Bürger, joka tunnetaan nykyään taidemaalari Johannes Vermeerin työn uudelleen löytämisestä, piti tätä maalausta kiinnostavimpana. Svetlana Alpers kuvailee sitä ainutlaatuiseksi ja kunnianhimoiseksi; Walter Liedtke "virtuoosimaiseksi näytökseksi taiteilijan kekseliäisyydestä ja toteutuksesta, joka on lavastettu kuvitteelliseen versioon hänen ateljeestaan ...". Albert Blankertin mukaan "Mikään muu maalaus ei yhdistä yhtä moitteettomasti naturalistista tekniikkaa, kirkkaasti valaistua tilaa ja monimutkaisesti integroitua sommittelua".

Vuonna 1663 Balthasar de Monconys oli käynyt Vermeerin luona, mutta hänellä ei ollut maalausta näytettäväksi, joten se oli mahdollisesti tehty "jotta hänen ateljeessaan olisi erinomainen taidonnäyte." Vermeer ilmeisesti piti maalauksesta; hän ei myynyt sitä koskaan eläessään. Alpersin mukaan "se seisoo eräänlaisena yhteenvetona ja arviona siitä, mitä on tehty".

Kuvaus

Teoksessa taiteilija maalaa siniseen pukeutunutta naista, joka poseeraa mallina hänen ateljeessaan. Kohde seisoo ikkunan ääressä, ja takana olevalla seinällä roikkuu suuri kartta Alankomaista. Taulu on signeerattu tytön oikealle puolelle "I [Oannes] Ver. Meer", mutta sitä ei ole päivätty. Useimmat asiantuntijat olettavat, että teos on toteutettu joskus vuosien 1665/1668 välillä, mutta joidenkin mielestä se on voinut syntyä vasta vuosina 1670–1675.

Maalauksessa on vain kaksi hahmoa, maalari ja hänen kohteenaan oleva nainen, jolla on alakuloiset silmät. Maalarin luultiin olevan taiteilijan omakuva; Jean-Louis Vaudoyer pohti, että nuori nainen voisi olla hänen tyttärensä. Maalari istuu maalaustelineen edessä, jossa näkyy luonnos kruunusta. Hän on pukeutunut tyylikkääseen mustaan vaatteeseen, jonka hihoissa ja selässä on viiltoja, jotka paljastavat vilahduksen alla olevasta paidasta. Hänellä on lyhyet polvihousut ja oranssit sukat, joka esiintyy myös muissa tuon ajan teoksissa, kuten Rubensin tunnetussa omakuvassa.

Asiantuntijat löytävät symboleja maalauksen eri osa-alueista. Osa esineistä, kuten kipsinaamio, kankaanpala, lehtinen ja nahka pöydällä, on yhdistetty vapaiden taiteiden symboleihin. Marmorisen kaakelilattian ja upean kultaisen kattokruunun esittäminen ovat esimerkkejä Vermeerin käsityötaidosta ja osoittavat hänen perspektiivin tuntemustaan. Kukin esine heijastaa tai imee valoa eri tavalla, jolloin materiaalivaikutelmista saadaan mahdollisimman tarkka esitys.

Kartassa, joka on merkittävä valon esittämisen vuoksi, on Alankomaiden 17 maakuntaa, ja sitä reunustaa 20 näkymää merkittävistä hollantilaisista kaupungeista. Kartan oli julkaissut Claes Janszoon Visscher vuonna 1636. Tämä kartta, mutta ilman vasemmalla ja oikealla olevia kaupunkinäkymiä, on nähtävissä myös Jacob Ochterveltin ja Nicolaes Maesin maalauksissa. Samanlaisia karttoja on löydetty Ranskan kansalliskirjastosta ja ruotsalaisesta Skoklosterin linnasta. Kartan vasemmassa yläkulmassa näkyy kaksi naista, joista toisella on kädessään jaakobinsauva ja kompassi ja toisella paletti ja sivellin.

Symboliikka

Vermeerillä oli teoreettinen kiinnostus maalaamiseen. Aiheen oletetaan olevan historian muusa, josta on osoituksena se, että hänellä on päässään laakeriseppele, kädessään trumpetti ja mahdollisesti mukanaan Herodotoksen tai Thukydideksen kirja, mikä vastaa Cesare Ripan 1500-luvulla julkaistun tunnuksia ja personifikaatioita käsittelevän kirjan Iconologia kuvausta. Ripan mukaan kohteen pitäisi kuitenkin katsoa taaksepäin eikä alaspäin, kuten tässä maalauksessa. Vermeerin ranskalaisesta klassismista ja Ripasta kiinnostuneen aikalaisen Gerard de Lairessen mukaan on toinenkin selitys; hän mainitsee maalarin tärkeimmiksi voimavaroiksi historian ja runouden. Sinipukuisen naisen on oletettu edustavan runoutta.

Habsburgien Pyhän saksalais-roomalaisen valtakunnan symboli, kaksipäinen kotka, joka mahdollisesti koristaa keskeistä kultaista kattokruunua, saattaa edustaa Alankomaiden entisiä hallitsijoita. Takaseinän suuressa kartassa on näkyvä rypytys, joka jakaa seitsemäntoista maakuntaa pohjoiseen ja etelään. (Länsi on kartan yläreunassa.) Rypytys saattaa symboloida jakoa pohjoisessa sijaitsevan Alankomaiden tasavallan ja Habsburgien hallitsemien eteläisten maakuntien välillä. Kartassa näkyy aiempi poliittinen jako Utrechtin unionin välillä pohjoisessa ja lojaalien maakuntien välillä etelässä. Tämä tulkinta saattoi miellyttää Hitleriä, joka omisti maalauksen sodan aikana. Liedtken mukaan kartan ja Habsburgien kotkan poliittinen tulkinta ei ole vakuuttava; ne jättävät huomiotta muita motiiveja. Kartta voisi kuitenkin viitata siihen, että maalaus on tuonut mainetta Alankomaille; taitteiden yli purjehtivat laivat viittaavat siihen.

Kiinnostus teokseen

Maalausta pidetään Vermeerille merkittävänä teoksena, koska hän ei luopunut siitä eikä myynyt sitä, vaikka oli veloissaan. Helmikuun 24. päivänä 1676 hänen leskensä Catharina testamenttasi sen äidilleen Maria Thinsille yrittäessään välttää maalauksen myynnin velkojien tyydyttämiseksi. Vermeerin jäämistön toimeenpanija, kuuluisa hollantilainen kauppias ja tieteilijä Antoni van Leeuwenhoek totesi, että teoksen siirtäminen edesmenneen taidemaalarin anopille oli laiton ja John Michael Montiasin mukaan vähintäänkin kummallinen. 15. maaliskuuta 1677 suurin osa hänen maalauksistaan myytiin Delftin killan huutokaupassa. Ei tiedetä, kuka osti Maalaustaidetta -teoksen; ehkä se oli Jacob Dissius. Ei voida varmuudella selvittää, onko maalausta noteerattu Dissiuksen huutokaupassa vuodelta 1696 seuraavasti: "Vermeerin muotokuva huoneessa erilaisine lisävarusteineen". Maalaus oli Gerard van Swietenin omistuksessa ja siirtyi Gottfried van Swietenin haltuun. Böömiläis-itävaltalainen kreivi Rudolf Czernin osti sen 50 guldenilla vuonna 1813. Se asetettiin julkisesti näytteille Czerninin museoon Wienissä.

Vuoteen 1860 asti maalausta pidettiin Vermeerin aikalaisen, Pieter de Hoochin maalaamana; Vermeer oli vähän tunnettu vasta 1800-luvun lopulla. Maalaukseen oli jopa väärennetty Hoochin allekirjoitus. Vasta saksalaisen taidehistorioitsijan Gustav Friedrich Waagenin väliintulosta se tunnustettiin Vermeerin alkuperäiseksi.

Natsikiinnostus

Vuonna 1935 kreivi Jaromir Czernin yritti myydä maalauksen Andrew W. Mellonille, mutta Itävallan hallitus kielsi maalauksen viennin. Itävallan liittämisen jälkeen Philipp Reemtsma yritti hankkia maalauksen Hermann Göringin avustuksella. Kauppa yksityishenkilöille evättiin kulttuuriperintönä. Lopulta Adolf Hitler osti sen Linzer-museon kokoelmiin 1,82 miljoonan reichsmarkilla asiamiehensä Hans Possen välityksellä 20. marraskuuta 1940. Maalaus pelastettiin toisen maailmansodan lopussa vuonna 1945 Altausseen lähistöllä sijaitsevasta suolakaivoksesta, jossa se säilyi liittoutuneiden pommi-iskuilta muiden taideteosten kanssa. Maalauksen saattoi Wieniin Münchenistä Itävallan monumentti-, kuvataide- ja arkisto-ohjelman (MFA&A) päällikkö Andrew Ritchie, joka kuljetti sen lukitsemalla itsensä ja maalauksen junan osastoon.

Yhdysvaltalaiset luovuttivat maalauksen Itävallan hallitukselle vuoden 1945 lopulla, koska Czerninin perheen katsottiin myyneen sen vapaaehtoisesti ilman Hitlerin harjoittamaa tarpeetonta painostusta. Czerninin perhe yritti useaan otteeseen vaatia maalauksen palauttamista, mutta se hylättiin joka kerta, vaikka sillä olikin merkitystä Hitlerin kuoleman virallisen todistamisen varmistamisessa vuonna 1956. Vuonna 1958 Vermeerin Maalaustaide siirrettiin vihdoin väliaikaisesta tilasta Wienin taidehistoriallisen museon pysyvään kokoelmaan. Vuonna 1998 annettu julkisia laitoksia koskeva palautuslaki vahvisti perheen oikeudellista asemaa, mutta Itävallan hallitus hylkäsi asian uudelleen vuonna 2011.