Tämä on lupaava artikkeli.

Mäkiminttu

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Mäkiminttu
Clinopodium vulgare habitus 1 AB.JPG
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Kasvit Plantae
Alakunta: Putkilokasvit Tracheobionta
Kaari: Siemenkasvit Spermatophyta
Alakaari: Koppisiemeniset Magnoliophytina
Luokka: Kaksisirkkaiset Magnoliopsida
Lahko: Lamiales
Heimo: Huulikukkaiskasvit Lamiaceae
Suku: Clinopodium
Laji: vulgare
Kaksiosainen nimi

Clinopodium vulgare
L.

Synonyymit
  • Calamintha vulgaris (L.) Halácsy non Clairv.
  • Satureja vulgaris (L.) Fritsch[1]
Katso myös

 Wikispecies-logo.svg Mäkiminttu Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Mäkiminttu Commonsissa

Mäkiminttu (Clinopodium vulgare synonyymeja Satureja vulgaris, Calamintha vulgaris, Calamintha clinopodium) on monivuotinen, ruohovartinen huulikukkaiskasvi. Sen on perinteisesti katsottu kuuluvan laajasti käsitettyyn sukuun Satureja, josta on käytetty suomenkielistä nimeä käenmintut. Tällöin siitä on käytetty myös nimiä punainen käenminttu tai yleinen käenminttu. Tämä suku on ehdotettu jaettavaksi eri tavoin, minkä seurauksena mäkimintusta on käytetty myös useita tieteellisiä nimiä.[2][3]

Ulkonäkö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mäkiminttu muodostaa maarönsyjen avulla harvoja kasvustoja. Yksittäiset varret ovat yleensä haarattomia ja 20–60 cm pitkiä, joskus pitempiäkin. Varret ovat pystyjä, mutta voivat varsinkin pidemmiksi kasvettuaan painua tyveltä maanmyötäisiksi. Lyhytruotiset lehdet ovat huulikukkaiskasvien tapaan vastakkain varressa. Lehdet ovat 2–4 cm:n pituisia ja muodoltaan puikeita. Lehtien kärki on pyöreähkö ja reunat lähes ehyet, enintään heikosti hampaiset. Varret ja lehdet ovat pehmeäkarvaisia. Kukat ovat viuhkoina varren yläosan lehtihangoissa niin, että latvaan ja ylimpien lehtiparien yhteyteen muodostuu yhdestä neljään valekiehkurakukintoa. Ne ovat puolipallomaisia, tiheitä ja runsaskukkaisia. Yleensä kuitenkin vain muutama kukka kerrallaan on avoinna. Kukkien verhiö on tyveltä kapea ja käyrätorvinen. Sen laide on kaksihuulinen; ylähuulessa on kolme ja alahuulessa kaksi pitkää ja teräväkärkistä liuskaa. Myös verhiö on pehmeäkarvainen. Teriö on noin puolentoista senttimetrin pituinen. Sen tyviosa on suora ja torvimainen. Teriön ylähuuli on lyhyt ja litteä. Teriö on väriltään vaaleanpunainen.[2][3]

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mäkiminttu on Keski- ja Etelä-Euroopan laji, jonka levinneisyysalue ulottuu vain Fennoskandian etelä- ja keskiosissa jonkin verran havumetsävyöhykkeen puolelle. Etelässä sitä esiintyy Afrikan pohjoisosassa rannikon tuntumassa. Idässä lajin alue ulottuu Etelä-Uralille ja toisaalta Etelä-Venäjän arojen eteläpuolitse vuoristoissa Mustanmeren rantojen, Kaukasuksen ja Pohjois-Iranin kautta Pamirille ja Himalajan länsiosaan. Pohjoisempana Siperiassa lajia esiintyy muutamilla alueilla ihmisen mukana sinne levinneenä. Itä-Aasiassa ja Pohjois-Amerikassa esiintyy muotoja, joita pidetään samaan lajiin kuuluvina muunnoksina.[3][4]

Suomessa mäkiminttu kasvaa lehdoissa, varsinkin niiden reunoissa ja aukkopaikoilla, lehtomaisissa kangasmetsissä, ahoilla ja kedoilla. Se on kalkinsuosija. Lajin esiintymisalue on Suomessa melko selvästi kaksiosainen, yhtäältä lounaassa varsinkin Ahvenanmaalla, mutta myös rannikon lähellä Etelä-Satakunnasta Uudellemaalle, toisaalta Itä-Suomen sisämaassa, varsinkin Etelä-Savossa. Yksittäisiä havaintoja on pohjoisessa Pirkanmaalle ja Pohjois-Savoon asti. Mäkiminttu on Suomessa alkuperäinen laji, jonka luontaisia kasvupaikkoja ovat ilmeisesti olleet kuivahkot lehdot, erityisesti rinnelehdot, joissa usein on kivien ja kallioiden vuoksi luonnostaan ketomaisia, valoisia aukkopaikkoja. Lounais-Suomessa se kasvaa erityisesti lehtoniityillä. Itä-Suomessa se on hyötynyt kaskiviljelystä ja metsälaidunnuksesta, jotka ovat synnyttäneet sille sopivia valoisia ja melko avoimia, mutta reheviä ahoja ja hakamaita.[2][3][5]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Catalogue of Life catalogueoflife.org. Viitattu 18.5.2012.
  2. a b c Hämet-Ahti, Leena et al.: Retkeilykasvio, s. 325. 3. painos. Helsinki: Suomen Luonnonsuojelun Tuki Oy, 1986. ISBN 951-9381-14-7.
  3. a b c d Jaakko Jalas: Suuri kasvikirja, III osa, s. 457-459. toim. Jaakko Jalas. Helsinki: Otava, 1980. ISBN 951-1-05293-4.
  4. Anderberg, Arne: Clinopodium vulgare (levinneisyyskartta) Den virtuella floran. 1997. Naturhistoriska riksmuseet. Viitattu 16.10.2008. (ruotsiksi)
  5. Lampinen, R. & Lahti, T.: Kasviatlas 2007: kartat (Hakuavain: mäkiminttu) Kasviatlas 2007. 2008. Helsinki: Helsingin Yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo. Viitattu 16.10.2008.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]