Lehtikulta

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Lehtikultalevy.
Teija Tuulia Aholan lehtikultateosta Tampereen taidemuseossa Johannes Takasen Rebekan (1877) taustalla.

Lehtikulta on ohueksi valssattua ja taottua kultaa, paksuudeltaan noin 0,0001 mm.[1]

Valmistus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 2020 Euroopassa valmistettiin yhteensä noin 25 miljoonaa kultalehteä. Yleensä lehtikullasta käytettävän kullan alkuperä on tuntematonta. Taottavan aineksen tulee olla 99,99-prosenttisen puhdasta.[2] Lehtikulta valmistetaan kullasta, joka ensin valssataan ja sitten taotaan ohuiksi, noin 0,0001 mm paksuiseksi kultalehdiksi. Lehti voi olla myös kullan, hopean ja tinan seosta.[1] Yhden millimetrin paksuisessa pinossa on päällekkäin noin 10 000 kultalehteä.[3] [4]

Ekologinen lehtikulta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Syksyllä 2020 suomalainen kultaajamestari Raimo Snellman keksi, että Lapin kullasta voisi valmistaa lehtikultaa. Se on koostumukseltaan maailman puhtainta, jopa 98-prosenttista. Lapin lehtikulta on valmistustavaltaan ekologista ja eettistä, lehtikultaa ei ole aiemmin valmistettu vastaavalla tavalla. Vaskatusta kultahiekasta eroteltiin epäpuhtaudet käsin, ja jäljelle jäävä hopea eroteltiin siitä myrkyttömässä prosessissa. Ensimmäinen erä Lapin kultahipuista valmistettua lehtikultaa valmistui loppuvuonna 2020, sen valmisti Snellmanin Saksasta löytämä kullanlyöjämestari.[2]

Käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Käyttö aiemmin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lehtikullalla kultaaminen oli edullisin tapa kullata veistoksia ja arkkitehtuurielementtejä ennen elektrolyysin keksimistä. Keskiajalla lehtimetalleja käytettiin puuveistosten ja maalausten pintavärinä. Lehtikultaa on käytetty myös arkkitehtuurissa ja sisustuksessa,[1] sekä pronssiveistosten ja kirkkojen kupolien kultaamisessa. Veistosten, patsaiden ja dekoraatioiden kultaamisen ohella kultausta on käytetty keskiaikaisten kirjojen kuvituksissa. Keskiaikaisten maalausten pyhimyskehät tai koko tausta olivat usein lehtikultaa etenkin uskonnollisissa maalauksissa.

Wäinö Aaltonen suosi lehtikultausta puuveistoksissaan, jotka usein olivat kubistisia tai pelkistettyjä.[5]

Käyttö nykyään[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ikoneissa jatkuu uskonnollisen taiteen kultausperinne. Lehtikullalla kullataan myös kehyksiä.

Monet nykytaiteilijat ovat suosineet lehtikultaa ja muita lehtimetalleja viime vuosikymmeninä. Suomessa sitä on käytetty erityisen paljon grafiikassa. Antti Tanttu tunnetaan kankaalle liimatuista puupiirrosvedoksistaan, joihin on lisätty usein lehtikultausta.[6] Harri Leppänen on tehnyt kultataustaisia teoksia, samoin Teija-Tuulia Ahola, joka on kullannut myös vanhojen puistopuiden sisustoja[7] ja tehnyt installaatioita kullatuista kartonkirullista. Ahola on myös tehnyt Tampereen taidemuseoon seinämaalauksen lehtikullasta.[8][9] Samoin veistoksissa käytetään lehtikultaa, joka muuttaa myös readymade-esineiden ilmettä oleellisesti. Esimerkiksi virolaisella Leonhard Lapinilla on runsaan kymmenen readymade-esineen Installaatio (2008–2009), jossa hän muuntaa kotimaansa talonpoikaiskulttuurin puuesineitä petsivärin ja lehtikullan avulla yleviksi uusiksi esineiksi.[10]

Lehtikultaa käytetään myös jälkiruokien ja makeisten koristelussa. Esimerkiksi Intiassa lehtikultaa ja lehtihopeaa käytetään häissä pääruokien juhlistamiseen. Myös Japanissa on ollut varsinkin talouden hintakuplan aikoihin saatavilla lehtikultaa sisältäviä makeisia, ja vihreää teetä kultausperinteistään tunnetussa Kanazawassa. Lisäksi Gdańsk on tunnettu kullatuista makeisistaan. Kultaseppä Carl Fabergén näyttelyn kunniaksi eräs ravintola valmisti Suomessa lehtikultahippusilla viimeisteltyjä tryffelimakeisia.[11]

Esimerkkejä lehtikultaamisesta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Lehtikulta.