Länsipohjan kysymys

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Länsipohjan kysymys koski suomenkielisten asemaa osassa Ruotsin nykyisten Norrbottenin ja Lapin alueesta.

Länsipohjan kysymys viittaa 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun aikana käytyyn keskusteluun suomenkielisen vähemmistön asemasta Ruotsin Länsipohjassa sekä jopa ehdotuksesta liittää alue Suomeen. Norrbottenin maakunnassa oli merkittävä suomalaisvähemmistö, jonka asuma-aluetta kutsuttiin finnbygdeniksi. Tornionjokilaaksossa suomalaisen väestön osuus oli kaikkein suurin 1930-luvulla, n. 70 % väestöstä.[1]

Kysymyksen kytkeytyessä Ruotsin ja Suomen kiistaan Ahvenanmaan hallinnasta, Länsipohjan suomalaiskansallista liikehdintää vahvistamaan perustettiin vuonna 1919 varta vasten Länsipohjan toimikunta.

Suomalaisväestön ruotsalaistamispolitiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruotsin valtio päätti 1880-luvulta lähtien soveltaa uutta koulupolitiikkaa, jonka tavoitteena oli saada koulujärjestelmä kokonaan ruotsinkieliseksi. 1800-luvun alusta lähtien suomen kieli oli alueella pääasiallisena opetuskielenä, mutta uuden ruotsalaistamispolitiikan seurauksena suomen asema laski opetuskielestä oppiaineeksi ja siitäkin vielä osittain "kielletyksi kieleksi". Suomen puhuminen välitunneillakin oli kiellettyä joissakin kouluissa 1900-luvun alkuvuosikymmeninä.[2]

Myös jumalanpalveluksia alettiin järjestämään suomen sijasta enemmän ruotsilla, ja vaatimus Länsipohjan pappien suomen kielen taidosta poistettiin. Etenkin Härnösandin hiippakunnan piispat Lars Landgren ja Martin Johansson tulivat tunnetuksi rajaseutuun kohdistuvan ruotsalaistamispolitiikan kannattajina. Luulajaan perustettiin vuonna 1904 oma hiippakuntahallitus, jonka tärkeimpänä tavoitteena oli suomalaisten integroiminen ruotsalaiseen kulttuuriin.[2]

Kirkollinen kielipolitiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen oli seurannut suomenkielisen vähemmistön asemaa 1860-luvulta lähtien, ja hän myötävaikutti esimerkiksi jo varhaisia kirkollisia päätöksiä liittyen Länsipohjaan. Kirkolliskielipolitiikkaan lähdettiin ottamaan kantaa myös Suomen puolelta: esimerkiksi Kuopion piispa Gustaf Johansson kannatti piispanistuimen perustamista Ouluun sillä perusteella, että tämän tehtävänä olisi Norjan Ruijassa ja Ruotsin Länsipohjassa asuvien suomalaisten hengellinen sitominen Suomeen.[2] Ruotsissa päätös piispanistuimen siirrosta otettiin vastaan kritiikillä: muun muassa Stockholms Dagblad kuvasi tilannetta "fennomaanisen puolueen yrityksiksi vaikeuttaa suomenkielisen väestön ruotsin oppimista".

Kirkollisissa asioissa yhteenotto muodostui tiukkaa ruotsalaistamislinjaa ajaneen Luulajan piispan Olof Bergqvistin ja fennomaniaa kannattaneen Oulun piispan Juho Koskimiehen välille. Toisaalta kirkollisten asioiden välityksellä molemmista maista haluttiin ajaa kielipolitiikkaa, mutta suomalaisten puolelta vedottiin myös luterilaiseen näkemykseen evankeliumin julistamiseksi omalla äidinkielellä. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokous hyväksyikin vuonna 1918 aloitteen uskonnollis-sivistyksellisen hoidon järjestämisestä Pohjois-Skandinaviassa, ja valtioneuvosto esitti työhön seuraavana vuonna 30 000 markkaa.[3]

Länsipohjan toimikunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruotsin ja Suomen välillä esiintyi enenevissä määrin jänniteitä myös Ahvenanmaan kysymyksen saralla. Suomalaiset perustivat Torniossa uudenvuodenpäivänä 1919 Länsipohjan toimikunnan, joka vaati, että tulevassa rauhankonferensissa Länsipohja luovutettaisiin Suomelle. Toimikunta syytti etenkin ruotsalaisia opettajia ja pappeja "suomalaisväestön häikäilemättömästä sortamisesta".[4] Toimikunta laati vuonna 1920 ohjelman, jossa päätettiin suomenkielisen valistustyön suorittamisesta Länsipohjassa sekä asetettiin toivomus oppilaiden saamisesta suomalaisiin kansanopistoihin.

Ruotsin puolelta Länsipohjan toimikuntaan vastattiin kyseenalaistamalla suomenkielisen väestön "isänmaallinen mielenlaatu". Ruotsin ulkoministeriön toimeksiannosta Luulajan piispa Bergqvist suoritti tutkimuksen suomalaisväestön poliittisesta luotettavuudesta, ja toimikunnan alullepanemia uskonnollisia yhteyksiä Suomeen Ruotsin valtio piti lähes maanpetturuutena. Tämän johdosta syksyllä 1920 Ruotsin viranomaiset pidättivät kaksi lestadiolaista maallikkosaarnaajaa ja palauttivat heidät Suomeen.[5]

Toimikunnan jälkeinen aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ahvenanmaan kysymyksestä muodostui kuitenkin huomattavasti merkittävämpi kiistakohta kuin Länsipohjasta. Ahvenanmaan kiistan ratkaistuessa Suomelle voitolliseksi kesäkuussa 1921 jännitteet myös Länsipohjan kysymyksessä laskivat. Kysymys säilyi kuitenkin fennomaanis-aatteellisissa lähtökohdissa ja se rinnastui Ruijan suomalaisten asemaan. Esimerkiksi vuonna 1929 Suomalaisuuden liiton kustantamana Valde Näsi julkaisi teoksen Länsipohjan kysymys , jossa hän teki selkoa suomenkielisen vähemmistön asemasta Länsipohjassa. Akateeminen Karjala-Seura jatkoi työskentelyä Länsipohjassa ja piti kysymystä esillä vielä toiseen maailmansodan syttymiseen saakka.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Mustakallio, Hannu: Valtakunnankieli vai uskon äidinkieli? Länsipohjan kysymys ja suomalais-ruotsalaiset kirkolliset suhteet 1890-luvulta vuoteen 1923. Olaus Magnuksen jäljillä, 2003, s. 195–216. Oulun historiaseura. ISBN 951-96266-9-7.
  • Collinder, Björn: Svensk Tidskrift 1923, s. 254–261. Finska Tornedalsbekymmer. Tukholma: . (ruotsiksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Slunga, Nils: Staten och den finskspråkiga befolkningen i Norrbotten. Tornedalica Nr 3. Luleå, 1965. s. 22
  2. a b c Mustakallio, s. 196
  3. Mustakallio, s. 202
  4. Mustakallio, s. 203
  5. Mustakallio, s. 204