Käräjät
Käräjät ovat vanhimpien, oppineimpien tai valittujen edustajien kokous, johon keräännytään eri puolilta yhteisten asioiden hoitamiseksi. Käräjillä voidaan esimerkiksi vaihtaa tietoa, päättää asioista, käydä oikeutta, tai ylläpitää lakeja, perinteitä ja ihmissuhteita. Nykyisin käräjillä tarkoitetaan lähinnä oikeuslaitoksen käräjäoikeutta.
Nimen etymologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sana käräjät on todennäköisesti kerätä-verbin johdos[1], sillä käräjille usein keräännytään eli kokoonnutaan. Vanhoissa lähteissä se esiintyy myös muodossa käreiä, käriä ja keräjä(t).[1] Historiallisissa lähteissä sana esiintyy ensimmäisen kerran vuonna 1443.[2]
Käräjillä usein neuvotellaan eli pidetään neuvoa. Neuvo tarkoittaa alun perin jotakuinkin viisautta ja ohjetta käytännön asioissa, ja neuvonpito on siis tarkoittanut käytäntöihin liittyvän viisauden ja ohjeiden (lakien) ylläpitämistä käyttämällä ja soveltamalla niitä. Neuvotteluun osallistuvien joukko on neuvosto.
Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Mukana käräjillä ovat voineet olla sukujen vanhimmat, perheiden päämiehet tai jopa kaikki täysi-ikäiset miehet. Joissain kulttuureissa myös hedelmällisen ikänsä ohittanut nainen on voitu ottaa käräjille. Jos on ollut tärkeää saada kaikkien sukujen edustajat paikalle (esimerkiksi koko yhteisön kattavan yksimielisyyden löytämiseksi), eikä aikuista miestä ole tavoitettavissa tai elossa, on myös tällöin arvostettu, mieluiten vanhempi nainen voinut edustaa perhettään. Matriarkaalisissa yhteisöissä neuvoa ovat pitäneet yleensä vanhat naiset. Heimoyhteiskunnissa oli vain harvoin muita selvästi enemmän yhteisöllistä valtaa omaavaa yläluokkaa, joka olisi voinut määrätä päätökset ja lait. Päällikkökin sai usein valtansa neuvostolta, ja häntä sitoivat perinteet ja neuvoston säätämät lait. Yhteiskunnat ovat usein kasvaessaan ja kehittyessään muokkautuneet hierarkkisemman vallanjaon suuntaan ja jopa yksinvaltiuteen. Oikeusistunnoissa käräjäluonne on kuitenkin säilynyt myös itsevaltiuden aikana, ja siksi niitä kutsutaan käräjiksi nykyisin. (Katso käräjäoikeus). Neuvosto on myös voinut toimia vallanpitäjien neuvonantajana, mutta nämäkin usein korvaavat yksittäiset neuvonantajat, jotka eivät välttämättä neuvottele keskenään tai edusta kansaa monipuolisesti.
Käräjäpaikat ovat usein olleet erityisiä. Käräjiä on pidetty esimerkiksi käräjätalossa, käräjäteltassa, merkittävällä luonnonpaikalla tai kalmiston tai palvontapaikan lähellä. Käräjäpaikat on usein koettu pyhiksi ja loukkaamattomiksi. Tämä on ehkä parantanut osanottajien rehellisyyttä. Käräjäpaikalla täytyy puhua totta, sillä muuten henkiolennotkin suuttuvat. Käräjäpaikoilla tehdyt sopimukset ja valat ovat myös erityisen pitäviä.
Rautakauden Viron maakuntien yhteisten asioiden päättämistä varten järjestettiin käräjiä, joista Henrikin Liivinmaan kronikassa mainitaan nimeltä Ugandin maakunnan käräjät Otepäällä sekä Harjumaan käräjät Raikkülassa. Näille käräjille osallistuivat pitäjien johtajat toisin kuin kansankäräjille joihin osallistuivat kaikki vapaat miehet.[3]
Käräjät suomalaisessa kansanperinteessä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suomalaisen kansanperinteen mukaan monia mäkiä ja kallioita on käytetty käräjöintiin. Kansanperinne tuntee myös muun muassa käräjäkiviä (joilla väitetysti istuttiin), käräjämäntyjä (joiden alla istuttiin) ja käräjätaloja (joita on ollut viimeistään keskiajalta näihin päiviin asti, mutta on voinut olla aiemminkin). Sana käräjä liittyy useisiin paikannimiin ja sukunimiin.
Käräjälaitoksen muinaisvaiheisiin liittyy myös hämäläismies nimeltään Mielivalta, joka 1300-luvun asiakirjojen mukaan oli tuomarina Levajärven käräjillä. Nimi tarkoitti voimakastahtoista, ja saattoi liittyä miehen toimintaan käräjillä. Sana mielivalta liittyy nykyisinkin muun muassa oikeuslaitokseen, mutta sanan merkitys on muuttunut.
Myös Ukko ylijumala on käynyt pilvissä käräjiä, joilla on pidetty neuvoa tulevasta säästä tai kumottu maallisen tuomioistuimen vääriä päätöksiä. On oletettu, tosin lähinnä teoreettisesti, että säästä päättäville käräjille olisivat osallistuneet eri elinkeinoja tukevat jumaluudet, jotka olisivat pyrkineet neuvottelemaan mahdollisimman hyvät sää-olosuhteet edustamansa elinkeinon harjoitukseen. Esimerkiksi veden haltija olisi pyrkinyt takaamaan hyvät kalastusilmat, tuulen haltija taas sopivat tuulet merenkulkijoille, metsän haltijat ja eläinten kantavanhemmat taas parhaat ilmat metsästykseen, kun taas maanviljelyn edustaja, ehkäpä itse Ukko, olisi kannattanut maanviljelyyn sopivia säitä. Lisäksi olisi voinut olla mukana muitakin, ihmisille vieraita intressejä edustavia tahoja. Siten säätila voitiin aina selittää oikeudenmukaiseksi. Jos säätila oli itselle haitaksi, se tarkoitti vain, että oli jonkun muun vuoro hyötyä säästä.
Kihlakunnankäräjät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kihlakunnanoikeus oli paikallisen tason tuomioistuin, jonka rooli yhteiskunnassa esiintyvien ristiriitojen säätelijänä oli monipuolinen. Hallitsijaa edustaneen hallinnon ja alamaisten väliset suhteet, alamaisten keskinäiset suhteet, elinkeinoelämään liittyvät tutkimukset ja katselmukset sekä rikollisuuden piiriin kuuluvien rikkomusten selvittäminen ja niistä rankaiseminen kuuluivat kaikki kihlakunnanoikeuden tuomiovallan alle.[4]
Kihlakunnanoikeudet kokoontuivat aikaisemmin vain tiettyinä aikoina vuodesta. Näistä istuntokausista käytettiin nimitystä käräjät. Vuoden 1734 lain Oikeudenkäymiskaaren 2. luvun 1 §:n mukaan kihlakunnanoikeudessa oli pidettävä käräjät kolme kertaa vuodessa: talvella Nuutinpäivän (13. tammikuuta) ja huhtikuun välillä, toiset kevätkesällä vapun ja juhannuksen välillä sekä kolmannet syksyllä syyskuun alun ja marraskuun lopun välillä. Tästä voitiin säätää poikkeuksia sellaisille paikkakunnille, joissa näin monia käräjiä ei katsottu tarvittavan.[5] Lisäksi kihlakunnantuomari saattoi tarvittaessa määrätä välikäräjät pidettäviksi myös muuna aikana vuodesta.[6] Käräjien alkaessa pidettiin käräjäsaarna ja julistettiin käräjärauha.
Kihlakunnantuomari toimi käräjien puheenjohtajana. Paikallistuntemusta käräjillä edustivat lautamiehet, joiden lukumäärä oli alun perin 12. Lukumäärästä oli jouduttu tinkimään 1600-luvulla ja vuoden 1734 maanlaki salli kihlakunnanoikeudelle toimintavallan, jos lautakunnassa oli vähintään 7 jäsentä. Asianajajia kihlakunnanoikeudessa alkoi esiintyä jo 1600-luvulla ja 1700-luvulla asianajajan käyttö yleistyi.[4]
Säännöksiä käräjien ajankohdista oli laissa vielä 1970-luvulla. Tällöin vuosittain pidettiin kuitenkin vain kahdet käräjät, talvikäräjät tammikuun 7. ja kesäkuun 20. päivien sekä syyskäräjät elokuun 20. ja joulukuun 20. päivien välisenä aikana.[7] Vuoden 1981 alusta lähtien Suomen kihlakunnanoikeuksien toiminta muutettiin ympärivuotiseksi, minkä vuoksi sana käräjät jäi pois virallisesta käytöstä paitsi yhdyssanojen alkuosana: kihlakunnanoikeuden toimialueesta käytettiin nimitystä käräjäkunta.[8] 1970-luvulla otettiin kihlakunnanoikeuksissa myös käyttöön virkanimike käräjätuomari. Kun alioikeudet vuonna 1993 yhtenäistettiin, lakkautettujen kihlakunnan- ja raastuvanoikeuksien tilalle perustetut alioikeudet saivat nimen käräjäoikeus.
Muinaisia käräjiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Loimon käräjät. Pidettiin Portaan tai sen vieressä sijaitsevassa Ojoisten kylässä.[9]
- Hauhon Portaan käräjät. Pidettiin viimeistään keskiajalla Hauholla.[9]
- Tuuloksen käräjät. Pidettiin maanteiden varsien vanhoissa keskuskylissä Tuuloksessa.[9]
Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b Erkki Itkonen (toim.): Suomen sanojen alkuperä, s. 479. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2013.
- ↑ Mikko K. Heikkilä: Keskiajan suomen kielen dokumentoitu sanasto ensiesiintymävuosineen, s. 58. Mediapinta, 2017.
- ↑ Aivar Kriiska & Andres Tvauri: Viron esihistoria, s. 205–206. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2007.
- ↑ a b Kuisma, Markku: Helsingin pitäjän historia III. Isostavihasta maalaiskunnan syntyyn 1713-1865, s. 390-397. Vantaan kaupunki, 1991. ISBN 951-8959-12-9.
- ↑ Vuoden 1734 lain oikeudenkäymiskaari, 2. ja 4. luku
- ↑ Oikeudenkäymiskaari, 4. luku
- ↑ Laki oikeudenkäymiskaaren muuttamisesta (459/1970)
- ↑ Laku oikeudenkäymiskaaren muuttamisesta (396/1980)
- ↑ a b c Jaakko Masonen: Hämeen härkätie, s. 74. Tiemuseon julkaisuja 4. Valtion painatuskeskus. Helsinki., 1989.