Kvestori

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Rooman valtakunta

Osa historian artikkelisarjaa
Rooman valtakunnan hallinto

Ajanjaksot
Rooman kuningaskunta
753 eaa.510 eaa.

Rooman tasavalta
510 eaa.27 eaa.
Rooman keisarikunta
27 eaa.476 jaa.

Länsi-Rooma
330476

Itä-Rooma
3301453
Trebizond
12041461
Theodoro
12041475

Virkamiehet
Konsuli
Preettori
Prokonsuli
Propreettori
Ediili
Kvestori
Tribuuni
Kensori
Poikkeusvirat
Diktaattori
Magister equitum
Sotatribuuni-konsuli
Kuningas
Triumviraatti
Decemviri
Tribunicia potestas
Arvonimet
Keisari
Legaatti
Dux
Officium
Prefekti
Vicarius
Vigintisexviri
Liktori
Magister militum
Imperaattori
Princeps senatus
Pontifex maximus
Tetrarkki
Instituutiot ja lait
Rooman senaatti
Cursus honorum
Rooman kansankokoukset
Rooman laki
Rooman kansalaisuus
Imperium

Kvestori (lat. quaestor) oli antiikin roomalainen virkamies. Kvestorit valittiin äänestämällä. Vuoden 420 eaa. tienoilla kvestoreita oli neljä, myöhemmin heidän määräänsä lisättiin kymmeneen. Vuonna 81 eaa. kvestoreita oli jo 20. Jotkut kvestorit toimivat Rooman kaupungissa virkamiehinä ja toiset provinsseissa kuvernöörien apulaisina.

Kvestoriksi haluavan patriisin täytyi olla 28-vuotias, plebeijin taas 30-vuotias. Valitseminen kvestoriksi teki henkilöstä automaattisesti senaatin jäsenen.

Kvestori oli ensimmäinen askel roomalaisella virkamiesuralla, jota kutsuttiin nimellä cursus honorum.[1]

Nykymerkitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Euroopan unioni[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Euroopan parlamentissa kvestorit ovat puhemiehistön neuvoa-antavia jäseniä. Heidän vastuullaan on Euroopan parlamentin jäseniä koskevia hallinnollisia ja taloudellisia asioita.

Oppilaitokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Latinankielen sanasta quaestor johdettu taloushallinnon virkanimike. Kvestori toimii kvestuurin osastopäällikkönä ja vastaa muun muassa taloussuunnittelusta ja tilinpäätöksistä. Virkaan vaaditaan ylempi korkeakoulututkinto.

Kvestorin virkanimike on käytössä pääasiassa Helsingin yliopistossa.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Castrén, Paavo: Uusi antiikin historia, s. 267. Helsinki: Otava, 2011. ISBN 978-951-1-21594-3.