Koskel- ja Vaaljärven laskuyhtiö
Koskel- ja Vaaljärven laskuyhtiö perustettiin vuonna 1859 järjestelemään Satakunnassa Euran Honkilahden lähiseudun vesistöjä niin, että maatalouteen saataisiin lisää maata ja että vuosittaiset tulvavahingot vähenisivät. Yhtiö oli eräs keisarillisen Suomen suurimpia yksityisiä järvenlaskuyhtiöitä, jos vertailukriteerinä on sen teettämien työpäivien yhteismäärää.
Alkuvaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
| Kylä | Osakkaita | Osake | Yhteensä |
|---|---|---|---|
| Maunula | 5 | 1 | 5 |
| " | 1 | ½ | ½ |
| Haveri | 4 | 1 | 4 |
| " | 2 | ¼ | ½ |
| Löyttylä | 3 | 1 | 3 |
| Komoinen | 2 | 1 | 2 |
| Honkilahti | 7 | 1 | 7 |
| " | 3 | ½ | 1½ |
| Lellainen | 4 | 1 | 4 |
| Auvainen | 1 | 1 | 1 |
| Korpi | 1 | 1 | 1 |
| Hinnerjoki | 5 | 1 | 5 |
| Vaaljoki | 3 | 1 | 3 |
| " | 1 | ½ | ½ |
| Yhteensä | 42 | 38 |
Honkilahdella keskusteltiin muualla tehtyjen järvenlaskujen toimivuudesta ja hyödystä omalla kotiseudulla. Täällä oli runsaasti pieniä järviä, joita aluksi ajateltiin laskea maatalouden tarpeisiin. Esimerkiksi Auvaisissa oleva Vähäjärvi otettiin tarkasteluun vuonna 1809, Koskeljärven ja Patajärven kuivattamista harkittiin jo 1817, Pitkäjärveä vuonna 1818 ja Levojärveä vuonna 1820. Järviä yhdistivät joet ja ojat, mikä teki näistä hankkeista vaikeita toteuttaa yksinään.[2]
Paikallisten kesken laadittiin sopimus hankkeen toteuttamiseksi joulukuussa 1845 tilaisuudessa, johon oli hankittu karttoja Maanmittaushallitukselta. Suunnitelmien pohjalta kokoonnuttiin uudelleen maaliskuussa 1846 ja päätettiin aloittaa Honkilahdella kuivatushenke. Paikalle tilattiin vuonna 1849 maanmittari Filip von Schants, joka teki mittaukset ja laskelmat hankkeen vaativuudesta. Seuraavana vuonna kokoonnuttiin ja sovittiin, että töitä tehtäisiin vuosittain kolme viikkoa kesäkuussa ja kolme viikoa elokuun puolivälin jälkeen.[3]
Asiamiehiksi valittiin talolliset Heuru ja Pietilä, jotka toimittivat hankkeen vaatiman lupaanomuksen maaherralle. Asia ei aluksi edennyt. Anomusta täydennettiin osallistujien luettelolla, jossa olivat koko Honkilahden kappeli, Hinnerjoelta 5 asukasta, Korven kylästä 1 ja Vaaljoelta 2 asukasta. Tämän jälkeen pormestari hyväksyi hankkeen elokuussa 1857. Hakemuksessa mainittuja laskettavia järviä olivat Koskeljärvi, Latvajärvi, Patamajärvi, Vähälampi, Isolampi, Vaaljärvi, Patajärvi, Pitkäjärvi, Hänttijärvi, Mullasjärvi ja Suojärvi.[4][3]
Osakkuudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuonna 1859 perustettiin hankkeen toimintaa koordinoimaan Koskel- ja Vaaljärven laskuyhtiö. Sen kokoontumispaikka oli Honkilahden kappeli.
Monissa järvenlaskuyhtiöissä osallistujat vastasivat kuluista ja työstä maaomistuksiensa eli manttaalinsa mukaisesti. Honkilahdella kukin tuli aluksi samansuuruisella osuudella mukaan hankkeeseen. Myöhemmin kukin osakas sai osallistua siihen haluamallaan osuudella, jota kutsuttiin osaksi tai osakkeeksi. Vuonna 1859 perustamissopimuksen tekoon osallistui eri kylistä 42 maanomistajaa eli osakasta, jotka muodostivat 38 osaa eli osaketta. Osakkeita merkittiin viereisen taulukon mukaisella tavalla.[5][6]
Koska hanke kesti pitkään, muuttuivat eräiden talollisten isäntien mieli. Osakkeilla käytiin kauppaa, kun isännät myivät tai ostivat osakkeita toisilleen tai ulkopuolisille.[7]
Hankkeen eteneminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
| Järvi | ala (tynnyriala) |
|---|---|
| Pitkäjärvi | 67 |
| Patajärvi | 13 |
| Häntijärvi | 48 |
| Koskeljärvi | 1853 |
| Isolammi | 24 |
| Vähälammi | 49 |
| Patamalammi | 22 |
| Ladvajärvi | 52 |
| Muut järvet | 250 |
| Yhteensä | 2378 |
Hankkeen suuntaviivoja on käsitelty uudelleen, koska vuonna 1862 se sai lisävahvistuksen. Vuonna 1868 laskettiin, että rahaa tai varoja oli kulunut 10 000 markkaa, mutta hyötyä ei ollut vielä tullut nimeksikään. 1860-luvulla mitattiin hankkeen kohteita ja niiden toteutumisesta arvioitiin saatavan seuraavanlaista hyötyä (viereinen taulukko). Kun järvet olisi laskettu tai kuivatetti, saattoi soita alkaa kuivattaa ja niistä lasketujen viljelyalojen yhteismääräksi saatiin vielä 2900 tynnyrialaa lisää.[7]
Hankkeen kustannusarvio 1860-luvun alussa oli 330 000 markkaa ja toteutuneiksi kustannuksiksi arvioitiin 1870-luvun lopulla kertyneen 860 000 markkaa, joista päivätyökuluja olivat 775 000 markkaa. Päivätöitä oli tehty 354 000 päivän verran. 1860-luvun lopussa Suomea vaivasivat nälkävuodet eikä päivätöitä tehty. Keskeytyneet työt jatkuivat eri päätöksellä vuonna 1875. Tällöin valittiin kaksi asiamiestä, kauppias Matti Walden ja talollinen K. Pietilä, toimittamaan valtiolle anomus avustuksen saamiseksi, mutta anomus hylättiin. Vuonna 1877 päätettiin kuitenkin jatkaa hanketta omin voimin ja varoin.[7]
Vuonna 1878 oli eri kylillä osakkeita seuraavasti: Lellainen 6 osaketta, Komoinen 2 os., Löyttylä 4 os., Haveri 3 os., Mannila 6 os., Auvainen 2 os. ja Honkilahti 16 osaketta. Muualla asuvilla henkilöillä oli 14 osaketta eli osakkeita oli tuolloin yhteensä 53.[7]
Koskeljärven pohjoispäähän kaivettiin uusi lasku-uoma, joka johdettiin Patajärveen. Tätä uomaa kutsutaan nykyään Hinnerjoeksi. Järven vedenpinta oli alentunut vuoteen 1878 mennessä 4 jalkaa eli yli metrin. Myös Vaaljärven laskeminen alkoi tuolloin. Koskeljärven etelämpänä sijainnut luonnollinen laskuoja padottiin, jolloin perkaustöitä päästiin tekemään Vaaljärvellä. Vaaljärven järvenlasku ei sujunut yhtä nopeasti kuin Koskeljärven, sillä asia oli ajankohtainen vielä 1882. Hinnerjoen myllyjen toiminta häiriintyi perkauksista ja oikeustoimien seurauksena jouduttiin padot purkamaan säännöllisesti. Vasta 1889 saatiin patoasiasta solmittua myllärien kanssa sopimus ja työrauha palasi kummallekin osapuolelle. Vuonna 1898 perattiin Pitkäjärven ja Patajärven välinen uoma. Vuonna 1899 syvennettiin Hinnerjoen kalliossa kulkevaa uomaa Honkilahden pappilan kohdalla. Hankkeen lisätyöt rahoitettiin heinän myynnillä, joten vasta 1900-luvun alussa yhtiö pystyi jakamaan osinkoina myös rahaa.[7]
Osakeyhtiö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuonna 1910 hankkeen yhtiömuodoksi valittiin osakeyhtiö, jonka nimeksi tuli "Koskel- ja Waaljärwen Kuiwaus-Osakeyhtiö". Keisarillinen Senaatti vahvisti osakeyhtiön säännöt helmikuun 9. päivänä 1912. Yhtiössä saivat kukin osakas osansa verran osakkeita. Joitakin muutoksia perustamissopimukseen oli tullut, koska nyt osakkeita oli jaossa 42 1/2.[1][8] Osakeyhtiön toiminnan päämääriksi kirjattiin järvien ja soiden kuivatus.[7]
Saavutukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Laskuyhtiö piti toiminnastaan arkistoa, joka on edelleen olemassa. Sen avulla on arvioitu, että osakkaat tekivät 364 137 työpäivää vuoteen 1877 mennessä. Myöhempiä työmääriä ei ole julkaistu. Luku on vain arvio, mutta se antaa toiminnan laajuudesta hyvän käsityksen. Yhtiön teettämä työmäärä oli 3,5−4-kertainen kolmen seuraavaksi suurimpiin suomalaisiin laskuyhtiöihin verrattuna. Työn tuloksena oli paljastunut 278 hehtaaria järvenpohjaa, mikä on vähän verrattuna muihin suuriin järvenlaskuyhtiöihin.[9] Yhtiö kuivatti myös soita jokien ja järvien ympäriltä. Näin kylien viljeyala kasvoi entisestään ja seudun hyvinvoiti lisääntyi. Alkuperäisestä järviluettelosta on hävinnyt kuivatettuina järvinä Isolammi, joka on nykyään kosteikko, ja Vähälammi, joka on avosuota. Näitä reunustavat metsät ja suot on otettu viljeyyn. Latvajärvi on kosteikkona ja sen ympäristöä viljellään. Patamajärvi, eli nykyään Paattame, on kuivatettu kosteikoksi. Vähäjokea on syvennetty ja joen ympäristön suot on otettu viljelyyn. Vaaljärveä laskettiin ja sen ympäryspeltoja laajennettiin. Vaaljoen uoman paikka on vaihtunut. Muut järvet on laskettu alemmaksi, jotta rantapellot pysyisivät kuivina. Järvien tila on kuitenkin heikentynyt ja järvet kaipaavat kunnostustoimia. Koskeljärven kuivattaminen keskeytyi, koska sen huomattiin olevan hyvin kivinen.[8][10]
Yhtiö on ollut aktiivinen Lapinjoen vesistön asioissa. Esimerkiksi vuonna 1964 se esitti muiden maanomistajien kanssa suunnitelman, jolla Koskeljärven ja Hinnerjoen aiheuttamia tulvia pyrittiin ehkäisemään Lapinjoen vesistössä. Hanke kuitenkin hylättiin. Valtion käynnistettyä Koskeljärvessä vedenpinnan nostojankkeen, teki kuivatusyhtiö oman esityksensä. Tarkoitus oli toteuttaa vedenpinnan nosto itse ja rahoittaa se myymällä kaavoitettuja loma-asuntotontteja järven rannoilta. Luonnonsuojeluhankkeet veivät kuitenkin voiton siinä mielessä, että vedenpintaa nostettiin, mutta samalla valtio osti kuivatusyhtiön vesijättömaat Koskeljärven ympäriltä itselleen. Näistä muodostettiin suuri Natura-alue.[8]
Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Anttila, Veikko: Järvenlaskuyhtiöt Suomessa. Kansatieteellinen arkisto 19. Helsinki: Suomen Muinaismuistoyhdistys, 1967. Forssan kirjapaino OY.
- Hurme, Tuomo & Lyysaari, Valtteri & Sarvala, Jouko & Räty, Jouko & Tyry, Ilmari & Yrjölä, Olavi: Pyhäjärvi ja Koskeljärvi Satakunnan helmet. Tuomo, Hurme, 1984. ISBN 951-99594-2-4.
- Koivisto, Olavi: Euran, Honkilahden ja Kiukaisten historia II. Eura: Kuntien ja seurakuntien asettama historiatoimikunta, 1962.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b Anttila, Veikko: Järvenlaskuyhtiöt Suomessa, 1967, s. 116
- ↑ Koivisto, Olavi: Euran, Honkilahden ja Kiukaisten historia II, 1962, s.107−113
- ↑ a b Koivisto, Olavi: Euran, Honkilahden ja Kiukaisten historia II, 1962, s.123−124
- ↑ Anttila, Veikko: Järvenlaskuyhtiöt Suomessa, 1967, s. 256
- ↑ Anttila, Veikko: Järvenlaskuyhtiöt Suomessa, 1967, s. 84
- ↑ Anttila, Veikko: Järvenlaskuyhtiöt Suomessa, 1967, s. 106
- ↑ a b c d e f g Koivisto, Olavi: Euran, Honkilahden ja Kiukaisten historia II, 1962, s.317−321
- ↑ a b c Hurme & al. 1984, s. 97–100
- ↑ Anttila, Veikko: Järvenlaskuyhtiöt Suomessa, 1967, s. 288
- ↑ Koskeljärvi, Eura (Kansalaisen karttapaikka) Helsinki: Maanmittaushallitus. Viitattu 19.10.2014.