Konstantin Andrianov
Konstantin Aleksanrovitš Andrianov (ven. Константин Александрович Андрианов), (16. helmikuuta 1910 Moskova – 19. tammikuuta 1988 Moskova, Venäjä) oli neuvostoliittolainen urheilujohtaja ja ensimmäinen Kansainvälisen olympiakomitean neuvostoliittolaisjäsen.
Nikolai Andrianov työskenteli vuosina 1924–1932 "Svoboda"-nimisen tehtaan työläisenä. Hänestä tuli Neuvostoliiton kommunistipuolueen jäsen vuonna 1931. Hän vaihtoi työpaikkaa, ja uudessa tehdastyöpoaikassaan hän toimi vuoteen 1937 asti. Viimeisen vuotensa hän toimi tehtaan nuorisokomitean sihteerinä.[1]
Liikuntaan liittyvät hallinnolliset tehtävät Andrianov aloitti vuonna 1938. Silloin hän aloitti uransa Moskovan liikuntakulttuurista ja urheilusta vastaavan kaupunkikomitean puheenjohtajana vuosina 1938–1941 ja sen jälkeen Neuvostoliiton liikunnasta vastaavan Yleisliittolaisen liikunta- ja urheilukomitean ensimmäisenä varapuheenjohtajana vuosina 1941–1958.
Andrianovin oma urheilulaji oli ollut jalkapallo, ja hän oli pelannut moskovalaisessa Krylja Sovjetovissa. Hän toimi vuonna 1945 ensimmäisenä neuvostoliittolaisjoukkueena Länsi-Euroopassa vierailleen Moskovan Dynamon joukkueen johtajana. Vuosiksi 1949–1950 hänestä tuli Neuvostoliiton jalkapalloliiton puheenjohtaja. Neuvostoliiton epäonnistuttua pääsemään jalkapallon vuoden 1950 MM-kisoihin päättyi Andrianovin ura jalkapallotoiminnan johtajana. Vuonna 1950 hän valmistui puoluekoulusta.
Suomalaiset oli oppineet tuntemaan Konstantin Andrianovin heti sodan jälkeen, kun suomalainen kulttuurivaltuuskunta vieraili syyskuussa 1945 Moskovassa. Suomalaista urheilua valtuuskunnassa edustivat silloinen silloinen Suomen Urheiluliiton puheenjohtaja Urho Kekkonen ja liikuntakasvattaja Klaus Suomela. He neuvottelivat m.m. Andrianovin ja muiden neuvostoliittolaisten urheilujohtajien kanssa maiden välisestä urheilijavaihdosta.[2] Myöhemmin Andrianov oli mukana neuvostoliittolaisvaltuuskunnassa, joka seurasi Oslon talviolympialaisia helmikuussa 1952 ja kävi paluumatkalla Helsingissä.
Stalinin johtama Neuvostoliitto liittyi maailmansodan jälkeen asteittain kansainväliseen urheilutoimintaan. Keväällä 1951 Neuvostoliitto oli niin pitkällä, että saattoi liittyä Kansainväliseen olympiakomiteaan (KOK). Maassa oli perustettu oma kansallinen komitea, jonka johtoon tuli Konstantin Andrianov. Tässä tehtävässä hän toimi aina vuoteen 1975. Neuvostoliiton liityttyä KOK:aan maa sai edustajansa myös tähän järjestöön. Konstantin Andrianov oli ensimmäinen Neuvostoliiton KOK-edustaja. Erikoista tässä oli se, että hän oli ensimmäinen KOK-jäsen, joka ei puhunut englantia tai ranskaa.[3]
1940-luvun lopulta lähtien maailma oli jakautunut länsimaiseen ja kommunistiseen blokkiin. Vallitsi ns. kylmä sota. Tässä maailmanpoliittisessa tilanteessa Neuvostoliiton ja näin myös Andrianovin vaikutusvalta KOK:ssa kasvoi 1950-luvun lopulta lähtien. Neuvostoliitto oli useissa olympialaisissa mitalitilaston ykkösmaa kilvoitellen johtopaikkaa Yhdysvaltojen kanssa. Tilanteeseen vaikutti vielä juuri itsenäistyneiden mustan Afrikan maiden aktiivisuus sulkea valkoisten hallitsema Etelä-Afrikka kisoista. Neuvostoliitto liittolaisineen tuki tässä asiassa mustan Afrikan maita. Andrianov toimi tässä tilanteessa kommunistisen itäblokin äänitorvena KOK:ssa asiasta keskusteltaessa. [4]
Vuonna 1962 Andrianov valittiin KOK:n toimeenpanevan komitean jäseneksi. Tässä tehtävässä hän oli vuoteen 1974. Vuosina 1966–1970 hän toimi KOK:n ensimmäisenä varapuheenjohtajana. Hänen aikanaan Neuvostoliiton asema vahvistui olympialiikkeessä, ja tämän seurauksena Neuvostoliitto ja sen pääkaupunki Moskova saivat järjestettäväkseen vuoden 1980 kesäkisat.[5] Andrianov toimi hakuprosessissa Moskovan hakukomitean puheenjohtajana. KOK:n jäsenenä Andrianov toimi loppuelämänsä eli vuoteen 1988.
Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Sport necropol: Андрианов Константин Александрович (1910–1988) (venäjäksi) (Arkistoitu – Internet Archive)
- http://library.la84.org/OlympicInformationCenter/OlympicReview/1988/ore245/ORE245x.pdf Olympic Review 1988: Obituaries
CONSTANTIN ANDRIANOV (englanniksi)
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Tiit Kuningas,Tiit Lääne: Olumpiamangude ajalugu - Kolmas raamat, s. 95. 1952 Helsinki. Tallinn: Maalehe raamat, 2006. ISBN 9985-64-296-1 (viroksi).
- ↑ Seppo Hentilä: Suomen Työläisurheilun Historia II, s. 90. TUL:n ja Neuvostoliiton urheilusuhteiden avautuminen. Hämeenlinna: Karisto, 1984. ISBN 951-23-2160-2.
- ↑ John E. Findling,Kimberly D. Pelle: Encyclopedia of the Modern Olympic Movement, s. 141. Greenwood Publishing Group, 2004. (englanniksi).
- ↑ Rob Beamish, Ian Ritchie: Fastest, Highest, Strongest: A Critique of High-Performance Sport, s. 25. Taylor & Francis, 2006. (englanniksi).
- ↑ Philip D’Agati: The Cold War and the 1984 Olympic Games: A Soviet-American Surrogate War, s. 86. New York: Palgrave Macmillan, 2013. (englanniksi).