Kliininen tutkimus

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Kliininen tutkimus tarkoittaa terveydenhuollossa ja lääketieteessä tieteellistä menetelmää käyttäen tehtävää terveyteen liittyvää tutkimusta. Se voidaan jakaa lääketieteelliseen tutkimukseen, jossa etsitään sairauksiin parannuskeinoja ja terveydenhuollon tutkimukseen, jossa selvitetään mikä potilasta vaivaa ja mikä on sopiva lääke.

Lääketieteellinen kliininen tutkimus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kliininen tutkimus on lääketieteellisen tutkimuksen käsite, joka tarkoittaa ihmisillä tehtävää, yleensä lääkkeen tai muun hoitomuodon tehon ja turvallisuuden osoittamiseen tähtäävää kokeellista tutkimusta.

Kliinisiä tutkimuksia toteutetaan esimerkiksi kaksoissokkoasetelmalla, jolloin koehenkilö tai tutkimushenkilökunta ei tiedä onko yksilö saanut kokeiltavaa lääkettä vai vertailuryhmässä käytettävää lumelääkettä tai toista lääkettä.

Lääkärin suorittama potilaan tutkiminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kliinisellä tutkimuksella tarkoitetaan myös lääkärin suorittamaa potilaan tutkimista vastaanotolla. Siihen kuuluvat esitietojen kerääminen eli anamneesi sekä tämän jälkeen vastaanotolla tapahtuva potilaan tutkiminen. Näin lääkäri selvittää potilaan statuksen eli tilan.

Esitietoja kerätään kyselemällä potilaalta tai hänen saattajaltaan oireista avoimilla kysymyksillä. Lääkäri voi tarkentaa esimerkiksi oireiden sijaintia tai laatua kysymyksillä, joihin voi vastata "kyllä" tai "ei". Sairauksilla on omat tyypilliset oireensa ja sairauden kulku, joten potilaan vastausten perusteella lääkäri voi poissulkea jo monia. Joskus lääkäri joutuu kysymään myös potilaan elämäntavoista tai muista sairauksista, koska ne voivat vaikuttaa sairauksien syntyyn ja mahdollisiin hoitoihin. Esitietojen huolellinen kerääminen on tärkeää, koska se ohjaa lääkäriä tiettyyn suuntaan.

Esitietojen perusteella lääkäri tutkii potilaan eli tekee statuksen. Tutkimus tapahtuu käsien, silmien ja korvien avulla ja apuna voidaan käyttää joitakin melko yksinkertaisia välineitä, kuten kielilastaa, taskulamppua ja verenpainemittaria sekä stetoskooppia. Tutkimusmenetelmät ovat kehittyneet satojen vuosien tuloksena ja monia nykyisin käytetyistä menetelmistä käytettiin jo sata vuotta sitten.

Tutkimisen jälkeen lääkärillä on yleensä jo valmis diagnoosi tai epäilys siitä. Lääkäri voi lähettää potilaan jatkotutkimuksiin esimerkiksi laboratorioon tai röntgenkuvaukseen varmistaakseen epäilynsä tai poissulkeakseen jäljellä olevia vaihtoehtoja. Jatkotutkimuksia voidaan joutua tekemään myös, jos potilaan tutkimuksen perusteella lääkäri ei pysty muodostamaan alustavaa diagnoosia ja haluaa selvittää lisää potilaan tilaa. Jatkotutkimusten jälkeen on usein mahdollista päätyä lopulliseen diagnoosiin.

Kliininen tutkimus on lääkärin työn tärkein vaihe sairauden selvittämisessä, koska on arvioitu, että diagnooseista selviää tai lähes selviää yli 80 % jo kliinisen tutkimuksen perusteella. Jos lääkärillä on siis tarpeeksi aikaa potilaalle heti ensi tapaamisella, oikeaan diagnoosiin päätyminen helpottuu huomattavasti.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Wendler, David: The Ethics of Clinical Research The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)
Tämä lääketieteeseen liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.