Keltaritariyökkönen

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Keltaritariyökkönen
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Niveljalkaiset Arthropoda
Alajakso: Kuusijalkaiset Hexapoda
Luokka: Hyönteiset Insecta
Lahko: Perhoset Lepidoptera
Alalahko: Glossata
Osalahko: Erilaissuoniset Heteroneura
Yläheimo: Yökkösmäiset Noctuoidea
Heimo: Yökköset Noctuidae
Alaheimo: Ritariyökköset Catocalinae
Suku: Catocala
Laji: fulminea
Kaksiosainen nimi

Catocala fulminea
(Scopoli, 1763)

Synonyymit
  • Ephesia fulminea
Katso myös

  Keltaritariyökkönen Wikispeciesissä
  Keltaritariyökkönen Commonsissa

Keltaritariyökkönen (Catocala fulminea) on melko kookas loppukesän ja alkusyksyn taitteen yöperhoslaji. Suomen ritariyökköslajistosta se on kooltaan pienimpiä ja ainoa, jonka takasiivet ovat pohjaväriltään keltaiset.

Koko ja ulkonäkö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keltaritariyökkösen etusiivet ovat pohjaväriltään ruskeanharmaat ja voimakaskuvioiset. Varsinkin siiven kärkiosassa musta, ruskeavarjosteinen ulompi poikkiviiru tekee selkeästi erottuvan ja jyrkästi mutkittelevan kuvion. Sisempi poikkiviiru on myös musta, selvästi erottuva ja sen tyvipuolella on ruskeaa varjostumaa, joka vaalenee tasaisesti kohti siiven tyveä. Ruskea, vaaleareunainen munuaistäplä erottuu poikkiviirujen välissä hyvin, kuten myös sen vieressä oleva kolmiomainen, vaalea, mustareunainen täplä. Siiven keskiosassa on etureunan puolella mustahkoa varjostumaa, jonka sisäpuolelta siipi on varsin vaalea. Takasiivet ovat räikeän keltaiset ja niiden keskiosassa tummanruskea vyö tekee lenkin. Siiven ulkoreuna on myös suurelta osin tummanruskea. Siipiväli on 51–60 mm.[1][2]

Keltaritariyökköstä ei voi sekoittaa takasiipiensä keltaisen värin vuoksi mihinkään muuhun ritariyökköseen. Sen sijaan Suomessakin esiintyy useita muita yökköslajeja, joiden takasiivet ovat kirkkaan keltaiset tummalla kuvioinnilla. Näistä lajin erottaa helposti suuremman kokonsa sekä etu- ja takasiipien kuvioinnin avulla.

Levinneisyys ja lentoaika

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keltaritariyökkösen palearktinen levinneisyys ulottuu Lounais-Euroopasta Japaniin. Suomessa laji oli pitkään kaakosta ja etelästä satunnaisesti vaelteleva etelärannikon harvinaisuus[2], jonka ensimmäinen havainto on vasta vuodelta 1932. Se on kuitenkin levinnyt 2000-luvun aikana erittäin voimakkaasti pohjoiseen ja länteen[3], samalla kun havaitut yksilömäärät ovat kasvaneet räjähdysmäisesti. Nykyisin sitä voi tavata VaasaKajaani-linjan eteläpuolella, joskin idempänä laji lienee edelleen hieman yleisempi. Perhoset ovat lennossa yhtenä sukupolvena heinäkuun lopulta syyskuun alkuun huipun ollessa elokuun puolivälissä.[4]

Elinympäristö ja elintavat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Laji viihtyy rehevissä metsissä, puistoissa ja puutarhoissa. Erityisesti paikoilla joissa kasvaa tuomea. Perhoset lentävät yöllä ja tulevat hyvin syötille, mutta joissain määrin myös valolle. Muna on talvehtiva vaihe.[2]

Toukka käyttää ravinnokseen pääasiassa tuomea (Prunus padus), mutta myös muutamia muita lehtipuita.[2]

  1. Catocala fulminea (Insecta: Lepidoptera: Noctuidae) Naturhistoriska riksmuseet. 7.8.2022. Viitattu 25.2.2023. (ruotsiksi)
  2. a b c d Mikkola K, Jalas I. Suomen perhoset. Yökköset 2. Suomen Perhostutkijain Seura. Otava 1979. ISBN 951-1-04297-1 s. 224
  3. Pakkanen, Pertti: Catocala fulminea (Scopoli, 1763) – Keltaritariyökkönen. Suomen Perhostutkijain Seura. 6.12.2013. Arkistoitu 5.3.2016.
  4. Perhoswiki[vanhentunut linkki]

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Toim. Helmut Diekmann, Jaana Ihme, Heikki Tabell ja Patrik Åberg: Keltaritariyökkönen Suomen Perhoset. Viitattu 25.2.2023.
  • Pakkanen, Pertti: Catocala fulminea (Scopoli, 1763) – Keltaritariyökkönen. Suomen Perhostutkijain Seura. 6.12.2013. Arkistoitu 5.3.2016. Viitattu 25.2.2023.
  • Mazzei, Paolo & Morel, Daniel & Panfili, Raniero: Catocala fulminea (Scopoli, 1763) Moths and Butterflies of Europe and North Africa. 7.7.1999. Viitattu 25.2.2023. (englanniksi)