Keljan taistelu

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Keljan taistelu
Osa talvisotaa
Keljan taistelija (Er.P 6:n muistojulkaisu / Armas Lähteenkorva).
Keljan taistelija (Er.P 6:n muistojulkaisu / Armas Lähteenkorva).
Päivämäärä:

25. joulukuuta 193927. joulukuuta 1939

Paikka:

Keljan kylä, Sakkolan kunta, Karjalankannas

Lopputulos:

Suomen voitto

Osapuolet

Suomen lippu Suomi

Neuvostoliiton vuosina 1923–1955 käytössä ollut lippu. Neuvostoliitto

Komentajat

Suomen lippu everstiluutnantti Martti Nurmi
Suomen lippu eversti Aarne Blick

Neuvostoliiton lippu 1923–1955 kenraalieversti Vladimir Grendahl
Neuvostoliiton lippu 1923–1955 prikaatinkomentaja N.F. Kljushnikov
Neuvostoliiton lippu 1923–1955 eversti Knjazkov
Neuvostoliiton lippu 1923–1955 prikaatinkomentaja Psennikov
Neuvostoliiton lippu 1923–1955 prikaatinkomentaja Vorobjov

Vahvuudet

2 pataljoonaa

1 divisioona

Tappiot

141 kaatunutta
375 haavoittunutta

2 000

Talvisodan taistelut
Tolvajärvi–ÄgläjärviKeljaKarjalankannasSuomussalmiTaipaleSummaRaatteen tieLaatokan Karjalan mottitaistelutKollaaViipurinlahti

Keljan taistelu käytiin Sakkolan pitäjän Keljan kylässä Karjalankannaksella 25.–27. joulukuuta 1939 osana talvisotaa.

Sotamies Viljam Pylkäs, joka tunnetaan Antti Rokan esikuvana, taisteli Keljassa.

Neuvostoliiton hyökkäys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hyökkäyksen tavoitteena oli ylittää Suvanto ja motittaa suomalaisten 3 viikkoa sinnikkäästi taistellut Taipaleen rintama. Hyökkäyksen suoritti Neuvostoliiton 4. divisioona, joka kuului 7. armeijan oikeaan ryhmään (26. joulukuuta alkaen 13. armeija). Armeijan komentajana toimi suomalaissyntyinen Vladimir Grendahl. Divisioonan komentajana oli puolestaan N.F. Kljushnikov. Divisioona oli muodostettu Valko-Venäjän sotilaspiirissä. Se lähti Valko-Venäjältä 6.–8. joulukuuta ja saapui Suvannolle noin 17. joulukuuta.

Vanha piirros puolustuksesta Keljan kylän kohdalla. Nuoli kuvaa vihollisen hyökkäyskohtaa. (SArk P 692/F 10/62,III/KTR 10:n spk).

Vihollisen tarkoitus oli selvä: Taipale oli murrettava, rintama puhkaistava Suvannon pohjoispuolella ja sen jälkeen sieltä käsin vyörytettävä Taipaleen oikea sivusta ja näin pakotettava suomalaiset lähtemään pääpuolustuslinjaltaan Taipaleesta.

Suvannon puolustuksesta Keljan kylän kohdalla vastasi Suomen armeijan 10. divisioonan Jalkaväkirykmentti 29:n III pataljoonan 8. ja 9. komppania. Pataljoonan komentajana toimi kapteeni Eino Muller. Heikoin puolustusryhmitys pataljoonan alueella oli Keljan aukeiden kohdalla. Satumetsikössä oli pelkästään yksi pikakivääriryhmä, ja väli 8. komppanian reunimmaisesta konekivääristä 9. komppanian vasemmanpuoleiseen konekivääriin oli peräti 300 metriä.

Paikalla olijoiden mukaan hyökkäyksen alkaminen 25. joulukuuta ei ollut suomalaisille aivan täysi yllätys, sillä kahden ja kolmen välillä samana yönä siepattiin neuvostoliittolaisten hyökkäyksen alusta kertova sanoma, joka toimitettiin välittömästi III pataljoonan esikuntaan (Mullerille). Se ei aiheuttanut mitään toimintaa joulunvietosta väsyneessä esikunnassa.

Ensimmäiset havainnot hyökkäyksestä saivat suomalaiset jäävartiomiehet Suvannon jäällä kello 5:50., kun noin pataljoonan vahvuinen usean sadan metrin levyinen lumipukuinen joukko jatkoi kohti pohjoista laukaustakaan ampumatta sakean usvan turvin.

Hyökkäys osui pääosin 8. komppanian alueelle ja ikaalislaiset kumppaneineen yllätettiin täysin. Muutaman tunnin jälkeen tilanne oli muuttunut sellaiseksi, että 8. komppania oli vetäytynyt pohjoista kohti, jääden asemiin läheisen maantien varteen. Neuvostoliittolaiset olivat saaneet sillanpääaseman Suvannon rannasta Satumetsiköstä ja alkoivat tuoda Suvannon yli lisää miehiä ja kalustoa. Panssarivaunuja he eivät kuitenkaan voineet tuoda, sillä jää oli sitä varten vielä liian heikkoa.

Alkutaistelut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäinen vastaisku vihollisen sillanpääasemaa vastaan tehtiin vielä samana iltana kello 23:30. Se suoritettiin kahden kiväärijoukkueen voimin muutaman konekiväärin tukemana. Hyökkäyksellä ei kuitenkaan ollut menestymisen mahdollisuuksia vihollisen suuren ylivoiman ja kovan tulituksen vuoksi.

Seuraava hyökkäys neuvostojoukkoja vastaan tapahtui vielä pimeässä tapaninpäivän aamuna kello 7:30 Jalkaväkirykmentti 30:n luutnantti Koppisen komentaman 6. Komppania voimin. Hyökkäys tapahtui Runteenmäen länsipuolitse, mutta tyrehtyi melko nopeasti ja miehet vetäytyivät takaisin. Hyökkäyksessä kaatui seitsemän ja haavoittui 30 miestä eli neljännes komppaniasta oli pois pelistä.

Samanaikaisesti kun Koppisen komppania valmistautui hyökkäykseen, määrättiin Jalkaväkirykmentti 28:n III pataljoona suorittamaan vastaisku Keljassa kahden komppanian voimin. Pataljoonan komentaja kapteeni Karl Johan Lagerlöf määräsi tehtävään 7. ja 9. komppaniat ja tueksi 3. konekiväärikomppanian. Hyökkäys käynnistyi 26. joulukuuta kello 16:15. Käytiin kovia taisteluja, mutta vihollista ei onnistuttu lyömään. Hämärän laskeuduttua Lagerlöf antoi komppanioille luvan vetäytyä miestappioiden, väsymyksen ja patruunoiden puutteen vuoksi. Komppaniat kävivät asemiin Keljan aukean pohjois- ja koillislaidalle.

Tykistön osuus koko taistelun aikana oli hyvin tärkeä. Vihollinen pyrki jatkuvasti tuomaan lisää joukkoja Suvannon yli, mutta Kekinniemen sulkulinnake yhdessä muun tykistön kanssa onnistuivat tekemään sillanpään kasvattamisen todella hankalaksi.

Er.P 6:n ratkaisutaistelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Er.P 6:n taistelijat etenevät kohti vihollisen pesäkkeitä (Er.P 6:n muistojulkaisu / Armas Lähteenkorva).

Epäonnistuneiden ratkaisuyritysten jälkeen 10. divisioonan apulaiskomentaja eversti Aarne Blick puuttui henkilökohtaisesti Keljan tapahtumiin. Hän määräsi everstiluutnantti Nurmen ratkaisemaan tilanteen käyttäen levossa ollutta Erillistä pataljoona 6:ta (Er.P 6), joka oli koottu Sakkolan, Kaukolan, Räisälän ja Käkisalmen miehistä. Näin ollen nämä miehet tulivat taistelemaan kirjaimellisesti omilla pelloillaan.

Er.P 6:n miehet koottiin Saaprun hyökkäystä varten. Yöllä noin kello 00:45 he lähtivät hiihtäen kohti Keljaa, jonne saavuttiin aamulla kuuden jälkeen. Hyökkäystä ei voitu kuitenkaan heti aloittaa, koska valmistelut olivat kesken.

Ensimmäinen hyökkäys tapahtui 9:30. Sää oli kirkas ja pakkasta oli noin 15 astetta. Hyökkäyssuunta oli lounaasta. Hyökkäys tyrehtyi heti alkuunsa neuvostoliittolaisten kovaan konekivääritulitukseen ja siitä seuranneisiin ankariin tappioihin. Hyökkääjät joutuivat palaamaan osittain alkuasemiin.

Toinen hyökkäysyritys alkoi 10:45 luutnantti Elovaaran johdolla lisäkonekiväärien ja yhden kranaatinheittimen turvin. Tällä kertaa päästiin vihollisen asemia vyöryttämään. Ankaran taistelun jälkeen neuvostoliittolaisten rippeet pakenivat Suvannon jäälle, jonne tykistö oli ampunut isoja reikiä. Kaikki omat ja vihollisen konekiväärit suunnattiin pakeneviin ja neuvostojoukkojen tuho oli totaalinen. Joku paikalla ollut oli laskenut, että pakoon pääsi 11 vihollista. Kaikkiaan Er.P 6:n miehiä kaatui 52 ja haavoittui noin 100.

Taistelun kulku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taistelun haastavimmaksi vaiheeksi muodostui jyrkän penkereen jälkeisen peltoaukean ylittäminen. Pataljoonan oli syöksyttävä tämän noin 300 metriä leveän rantalaakean yli kohti Suvannon rantaa ja siellä sijaitsevia nyt venäläisten hallussa pitämiä Mullerin komppanian taisteluhautoja. Er. P. 6:n heitinosasto saattoi antaa aukean ylitykseen tulitukea ainoastaan yhdellä kranaatinheittimellä toisen ollessa vajaakuntoinen, ja suomalaisten tykistö ei lainkaan, sen ollessa sidottu estämään venäläisten vahvistusten saapuminen Suvannon yli jäätä pitkin. Taistelua käytiin loppuvaiheessa juoksuhaudoissa lähitaisteluna pistimin, konepistoolein ja käsikranaatein, ja se jatkui aina 27. joulukuuta klo 18.00 asti, jolloin Satumetsään suunnattu rynnäkkö saatettiin päätökseen. Er. P. 6:n taistelukertomuksessa on maininta monista, jotka henkilökohtaisella panoksellaan vaikuttivat Keljan taistelun suomalaisten kannalta voitokkaaseen lopputulokseen. Urho Kähönen mainitsee teoksessaan muun muassa seuraavat nimet: Lindberg, Elovaara, Lähteenkorva, Puusniekan veljekset, Ohvon veljekset ja Marilan veljekset. Raikas Marila, toinen viimeksi mainituista, oli 3. K:n joukkueenvarajohtaja. Hän oli saanut, kuten monet muutkin edellä mainituista, kattavan sotilaskoulutuksen kotipitäjänsä Räisälän suojeluskunnassa. Marila oli monivuotinen Viipurin suojeluskuntapiirin sotilasottelumestari, erittäin hyvä hiihtäjä ja ampuja sekä lupaava kevyemmän raskaansarjan painijan alku.[1] Hän kuvailee Kähösen teoksessa vastahyökkäystä Satumetsään näin:

”Olin ensimmäisten joukossa syöksyessämme peltoaukean yli kohti venäläisten valtaamia JR 29:n entisiä ampumahautoja. Vihollisen kk-tuli oli kiivasta, ja sen tykistö keskitti Suvannon takaa. Kymmenet vihollishävittäjät parveilivat kirkkaassa ilmassa yläpuolellamme. Hyvässä kunnossa kun olin, minulla oli ilo ja kunnia ehtiä ensimmäisenä syöksymään ryssiä täynnä olevaan taisteluhautaan, sen toiseen päähän. Laskin siitä suoraan riviin ja näin viiden vanjan kaatuvan. Kun olin näin päässyt hyvään alkuun ja ampunut makasiinin tyhjäksi, ei ollut enää aikaa ladata, vaan sain tilaisuuden käyttää Sk-ajalla oppimaani ja kilpailussa harjaantunutta pistintaistelutaitoa. Sain hakata sekä kiväärin perällä että pistimellä päästäkseni eteenpäin haudassa. Tärkeintä oli pysytellä kiinni vastustajassa, jotteivät he olisi päässeet ampumaan. Tiesin olevani tällaisessa käsikähmäkamppailussa naapureita taitavampi. Tilanne alkoi helpottua, kun takaani alik. Jalmari Torikka tuikkasi käteeni konepistoolin. Kun sillä pääsin surauttelemaan pitkin hautaa, alkoi tie aueta. Perässäni tulijat viimeistelivät työn. Kun ampumahaudat oli tähän tyyliin muuallakin vyörytetty ja vihollinen alkoi vetäytyä jäälle, sain jostakin venäläisen reikätähtäin kiväärin. Se oli tarkka ase ja jälkeä jäällä rupesi näkymään. Torikka todisti vierelläni ammuntaani seuratessaan: ’laaki ja vainaa’. Olin sillä ehtinyt ampua noin 70 laukausta, kun jostain sivulta yksinäisestä vihollispesäkkeestä sain luodin selkääni, lapaluun alta sisään. Siihen päättyi sillä kertaa minun metsästysreissuni. Olin saanut siinä käyttää loppuun kaikki rauhanajan kouluissa hankkimani taistelutaidot.”

Raikas Marilan kaksoisveli Reino Marila kaatui samassa vastaiskussa vankienottotilanteessa ja kertoja itse Kiteellä jatkosodan alussa 1941.

Taistelun jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taistelun jälkeen, menetettyään yli 2 000 miestä ja runsaasti sotamateriaalia, Neuvostoliiton 4. divisioona oli pitkään taistelukyvytön. Tammikuun 1940 alkupuolilla Suvannon eteläpuolella olevat vihollisjoukot olivat hiljentyneet nuolemaan haavojaan, eikä uusia operaatioita ollut heti odotettavissa. Itse asiassa taistelun jälkeen Neuvostoliiton 13. armeija ei suorittanut kuuteen viikkoon mitään sotatoimia. Ikään kuin kostoksi Keljan tapahtumista, Neuvostoliiton ilmavoimat pommittivat Käkisalmea 24 koneen voimalla. Tuloksena oli runsaasti materiaalisia tappioita ja siviiliuhreja

Mullerin III pataljoona oli puolestaan taistelun jälkeen heti miehittänyt vanhat asemansa ja niitä ryhdyttiin välittömästi kunnostamaan. Suurin työ oli poistaa kaatuneet viholliset pesäkkeistä ja taisteluhaudoista. Mihinkään hautauksiin ei tilanteen vuoksi voitu ryhtyä, vaan kylmän ilman ansiosta ruumiit voitiin koota ja jättää asemien läheisyyteen kevääseen asti. Kapteeni Muller anoi taistelun jälkeen lepolomaa, jonka Blick hänelle myönsi. Muller ylennettiin myöhemmin majuriksi.

saatu sotasaalis[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • 140 konekivääriä
  • 1 700 jalkaväen asetta
  • 12 panssaritorjuntatykkiä
  • runsaasti patruunoita yms. tavaraa

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Paavo Susitaival: Karjalainen pataljoona (Er.P6) talvisodassa. WSOY, 1963.
  • Kimmo Sorko: Suvannon Salpa. Minerva Kustannus Oy, 2004. ISBN 952-5478-86-6.
  • Urho Kähönen: Voittamattomat pataljoonat : Taipaleen talvisota.. Kustannuspiste Oy, 1982.

Jukka-Pekka Lehtiö: Urheilua - Räisälän Pamaus Räisäläisten säätiö. Viitattu 04.07.2011.