Kazakstanilainen elokuva

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Şäken Aymanov elokuvassa Jambıl (ven. Džambul, 1952).

Kazakstanilainen elokuva sai alkunsa 1920–1930-luvuilla ja kehittyi 1940-luvulta lähtien osana monikansallista neuvostoelokuvaa. Maassa toimii vuonna 1944 perustettu elokuvastudio Qazaqfïlm.

Alkuvaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäinen elokuvanäytäntö Kazakstanin alueella järjestettiin vuonna 1910[1]. Ensimmäinen tasavallassa kuvattu dokumenttielokuva valmistui vuonna 1925. Vuonna 1928 Sovkino-studiolla kuvattiin paikalliseen aiheeseen perustuva näytelmäelokuva Mjatež. Samana vuonna perustettiin Vostokkino-yhtymä, jonka Almatyn osasto alkoi tehdä uutiselokuvia. Viktor Turinin ohjaama, TurkestaninSiperian rautatien rakentamisesta kertova dokumenttielokuva Turksib (1929) oli yksi neuvostoelokuvan merkkiteoksista. Vostokkino tuotti myös näytelmäelokuvia.[2]

Vuonna 1934 perustettiin Almatyn uutiselokuvastudio, joka alkoi tuottaa säännöllisiä uutiskatsauksia ja myöhemmin myös dokumenttielokuvia. Moskovassa alettiin jälkiäänittää elokuvia kazakiksi. Ensimmäinen kazakstanilainen näytelmäelokuva oli Lenfilmillä kuvattu Amangeldi (ven. Amangeldy, 1939).[2]

Vuonna 1941 perustettiin Almatyn näytelmäelokuvastudio, joka saman vuoden marraskuussa yhdistettiin kaupunkiin toisen maailmansodan ajaksi evakuoituihin Mosfilmiin ja Lenfilmiin. Niistä muodostettiin Neuvostoliiton yhdistetty elokuvastudio TsOKS, joka sodan aikana tuotti 80 % maan näytelmäelokuvista. TsOKSilla työskentelivät muun muassa Vasiljevin veljekset, Vsevolod Pudovkin, Ivan Pyrjev, Grigori Rošal ja Sergei Eisenstein. Studio teki elokuvia myös kazakstanilaisista aiheista. Almatyn uutiselokuvastudiolla työskenteli muun muassa dokumenttiohjaaja Dziga Vertov.[2]

Osana neuvostoelokuvaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1944 perustettiin Almatyn elokuvastudio (vuodesta 1959 lähtien Qazaqfïlm), joka tuotti sodan jälkeen lähinnä uutiskatsauksia ja dokumenttielokuvia. Sen ensimmäinen näytelmäelokuva oli Rošalin ja Jefim Aronin ohjaama, Abay Qunanbaevin elämästä kertova Abay änderi (ven. Pesni Abaja, 1946). Säännöllinen näytelmäelokuvien tuotanto sai alkunsa Şäken Aymanovin ohjaamasta elokuvasta Maxabbat turalı añız (Poema o ljubvi, 1954).[2]

Kazakstanilaisen elokuvan taiteellisesta kehityksestä todistivat Aymanovin elokuvat Biz osında turamız (My zdes živjom, 1956) ja Bizdiñ süyikti däriger (Naš milyi doktor, 1957), Mäjït Begalïnin Onıñ waqıtı keledi (Jego vremja pridjot, 1957) ja Sultanaxmet Qojıqovin Biz Jetisudanbız (My iz Semiretšja, 1959)[2]. Tasavallan elokuvataiteen kukoistuskausi oli 1960–1970-luvuilla, jolloin tehtiin muun muassa Aymanovin elokuvat Atameken (Zemlja ottsov, 1967) ja Kasakkapäällikön loppu (Atamannıñ aqırı, ven. Konets atamana, 1971), Begalïnin Konekiväärityttö (Mänşük turalı dastan, ven. Pesn o Manšuk, 1970), Qojıqovin Qız-Jibek (Kyz-Žibek, 1971) sekä Abdolla Qarsaqbaevin Meniñ de atım Qoja (Menja zovut Koža, 1964) ja Alpamıs mektepke baradı (Alpamys idjot v školu, 1978)[3]. Mosfilmin kanssa tuotettu Aleksei Saharovin suurelokuva Vkus hleba (1979) sai Neuvostoliiton valtionpalkinnon vuonna 1980[4]. Kazakkielokuvien teemoja olivat nykyaika ja maaseudun arki,[2] kuuluisien henkilöiden elämäkerrat sekä vallankumoushistorialliset aiheet. Jälkimmäiselle tyylilajille ominaiset neuvostovallan vihollisten karikatyyrit muuttuivat 1960-luvulla psykologisemmaksi ihmiskuvaukseksi.[5]

Kazakstanilaisen dokumenttielokuvan uranuurtaja oli toisen maailmansodan jälkeen työskennellyt Oraz Äbişev. 1980-luvulla hänen rinnalleen tulivat muun muassa Igor Vovnjanko ja Sergei Azimov. Dokumenttielokuvat Qumşağıl oqiğası (Kumšagalskaja istorija, 1987), Araldı joqtaw (Rekvijem po Aralu, 1988), Joqtaw. Öli teñiz şejiresi (Žoktau. Hronika mjortvogo morja, 1989–1990) ja Poligon (1990) kiinnittivät huomiota tasavallan ympäristöongelmiin.[6] Kazakstanilaisen animaatioelokuvan pani alulle Ämen Qaydarov vuonna 1968[4].

1980–1990-luvun vaihteessa esiin astui ”uuden aallon” ohjaajapolvi, jonka elokuville oli ominaista dokumenttielokuvan muotoa lähentelevä kriittinen yhteiskuntakuvaus. Käännekohdan muodosti Serik Aprımovin ohjaama Qiyan (Konetšnaja ostanovka, 1989), joka murensi neuvostoelokuvan käsitykset maaseudun hyvinvoinnista. Viktor Tsoin tähdittämästä Raşid Nuğımanovin Piikistä (Ine, ven. Igla, 1988) tuli nuorison kulttisuosikki. Satıbaldı Narımbetovin Akkordeonist balanıñ ömirbayanı (Žizneopisanije junogo akkordeonista, 1994) herätti huomiota myös ulkomailla.[6]

Nykypäivä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

2000-luvun alussa tapahtuneen taantuman jälkeen Kazakstanin valtio on jälleen lisännyt elokuva-alan rahoitusta ja maassa tuotetaan vuosittain yli 20 elokuvaa. Ne keräävät palkintoja kansainvälisillä festivaaleilla, mutta kotimaassaan vain harvat voivat nähdä niitä nykyaikaisten elokuvateattereiden vähäisyyden ja levitysjärjestelmän puuttumisen takia.[7] Kazakstanissa järjestetään vuosittain kansainvälinen elokuvajuhla Euraasia[8].

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kazahstan: natsionalnaja entsiklopedija, tom 3. Almaty: Glavnaja redaktsija ”Qazaq encïklopedïyası”, 2005. ISBN 9965-9746-4-0.
  • Kino: entsiklopeditšeski slovar. Moskva: Sovetskaja entsiklopedija, 1986.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Bolšaja sovetskaja entsilopedija, tom 11, s. 172. Moskva: Sovetskaja entsiklopedija, 1973.
  2. a b c d e f Kino, s. 164.
  3. Kazahstan, s. 219.
  4. a b Kino, s. 165.
  5. Kazahstan, s. 219–220.
  6. a b Kazahstan, s. 220.
  7. Kazahstanskoje kino: terra incognita camonitor.com. Viitattu 18.5.2014. (venäjäksi)
  8. Meždunarodnyi kinofestival ”Jevrazija” eurasiaiff.kz. Viitattu 18.5.2014. (venäjäksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]