Katse

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Hieronymus Bosch, Taikuri, 1496–1520, yksityiskohta. Katsoja näkee taskuvarkauden, joka on näkymätön taulun hahmoille.

Katse kuvaa visuaalisessa kulttuurissa sitä, mitä ja miten katsoja näkee ja näkyy median esittämänä sosiaalisessa vuorovaikutuksessa.

Katse mediassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viestintä hyödyntää katsetta. Katseen suuntaa määrää media. Mainonnassa halutaan kääntää kohderyhmän katseet tiettyyn suuntaan.

  • Yleisön katse: ohjelman katsojat tai lukijat katsovat esitystä.
  • Sisäinen katse: ohjelman henkilön katse toiminnan kohteeseen tai toiseen katsojaan.
  • Vuorovaikutteinen katse: ohjelman henkilö katsoo yleisöään.
  • Kameran katse: kuvaajan katse välittyy ohjelman katsojalle
  • Editoitu katse: rajaus tai sommittelu ohjaa katsojan katsetta haluttuun suuntaan tai kohteeseen.

Teoreetikot Günther Kress ja Theo van Leeuwen erittelevät tarjoavan ja vaativan katseen. Epäsuora katse tarjoaa vaikutelman, että henkilö ei tiedosta, että häntä katsotaan. Suora katse vaatii, että katsojaa katsotaan.[1]

Katseen teoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kohteen katsominen ja sen näkeminen, että joku katsoo toista ihmistä kertoo paljon katsojan ja katseen kohteen suhteesta sekä katsojien välisistä ja katsomisen olosuhteista. Näitä suhteita voivat olla ihmiset, paikat, katseen kohteet ja vuorovaikutus. Katseiden keskinäinen luonne heijastaa henkilöiden välisiä Valtarakenteita, katsojan ja katsottavan välistä suhdetta. Se kertoo, kenellä on oikeus tai tarve katsoa ketä ja miksi.[2] Vaikka katsetta saatetaan pitää puhtaasti kohteen katsomisena ilman taka-ajatuksia, se merkitsee psykologista valtasuhdetta, jossa katsoja hallitsee katseen kohdetta. [3]

Katseen tekemiseen tunnetuksi filosofisena käsitteenä liittyy 1960-luvun postmodernistiseen teoriaan, jota edusti Michel Foucaultin valvova katse ja Jacques Lacanin peilikatse. Kriittiset teoreetikot kuten Cornel West näkevät normatiivisen katseen käsitteen eurooppakeskeisessä identiteetissä. Eurooppalainen (etnisesti valkoinen) katse alistaa Euroopan ulkopuoliset (etnisesti värilliset) kulttuurit holhoavan katseensa alle.

Miehinen katse ja feministinen teoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Feministinen teoria tulkitsee katseen kautta yhteiskunnan valtasuhteita: miten miehet katsovat naista, naiset itseään ja toisiaan, ja kuinka katseella vaikutetaan.

Esseessään ”Visual Pleasure and Narrative Cinema” (1975) Laura Mulvey esitteli teorian miehisestä katseesta, joka johtuu valtasuhteiden epätasapainosta. Miehinen katse on vaikuttanut feministiseen elokuva- viestintä- ja mediateoriaan.

Miehiselle katseelle on ominaista, että mies katsoo naista ja nainen katsoo ohi.lähde? Feministinen teoria katsoo, että katsojat asetetaan heteroseksuaalisen miehen näkökulmaan, jossa kamera etsii kurveja naisen vartalosta ja juonessa naiset reagoivat miehen toimintaan. Miehinen katse evää naisilta tasaveroisen aseman tehden heistä miehisen katseen kohteita. Naiskatsoja pakotetaan omaksumaan miehisen katseen miehinen näkökulma.

Seksismi ei näy pelkästään median sisällössä, vaan myös viestin esitystavassa ja siinä, miten katsojan odotetaan suhtautuvan sen sisältöön. Miehinen katse ohjaa katsetta naiseen. Tämä käytäntö seksualisoi naisen vartalon, liittyipä nainen mainostettun tuotteeseen tai ei.[4]

Katse ja psykoanalyysi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jacques Lacanin mukaan katseeseen liittyy tärkeä ”peilivaihe” lapsen psyykkisessä kehityksessä. Pieni lapsi oppii peilaamalla katseellaan henkilöä, jonka hän kohtaa. Katse johtaa lapsen mielikuvitusmaailmassa vuoropuheluun minän ja ideaali-minän sekä ideaali-minän ja minä-ideaalin välillä. Ideaali-minä on kuviteltu minäkuva itsestä — sellainen kuin lapsi haluaisi olla. Minä-ideaali perustuu ulkopuolisen henkilön kuviteltuun katseeseen, joka ihailee minä-ideaalia. Rokkitähti (ideaali-minä) toivoo salaa, että kouluajan voimahahmo (minä-ideaali) olisi tietoinen (rokkitähden) tulevasta menestyksestä ja kuuluisuudesta kouluaikojen jälkeen.

Lacan kehitteli edelleen katseen teoriaa sanoen, että katse ei kuulu subjektiin vaan pikemminkin objektiin. Seminaari yhdessä, Lacan kertoi kuulijoille:selvennä ”Tunnen olevani sellaisten silmien katseiden kohteena joita en näe enkä edes havaitse. Tämä tarkoittaa, että tällä tilaisuudella mahdollisesti vielä muita katsojia. Kun tulee pimeää saatan tuntea tästä ikkunasta tulevan katseen, vaikka en sitä näekään.”[5]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Kress, Gunther & Theo van Leeuwen (1996) Reading Images: The Grammar of Visual Design
  2. Lutz, Catherine & Jane Collins (1994) The Photograph as an Intersection of Gazes: The Example of National Geographic
  3. Schroeder, Jonathan E: Consuming Representation: A Visual Approach to Consumer Research
  4. Visual Pleasure and Narrative Cinema (1975) - Laura Mulvey
  5. Lacan, Jacques (1988) Seminar One: Freud's Papers On Technique. Cambridge

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Armstrong, Carol and de Zegher, Catherine, Women Artists at the Millennium. MIT Press, October Books, 2006.
  • Florence, Penny and Pollock, Griselda, Looking back to the Future. G & B Arts, 2001.
  • Lacan, Jacques:Seminar Eleven: The Four Fundamental Concepts of Psychoanalysis. NY & London, W.W. Norton and Co., 1978.
  • Mulvey, Laura: Visual Pleasure and Narrative Cinema (1975, 1992)
  • Pollock, Griselda (Ed.), Psychoanalysis and the Image. Blackwell, 2006
  • Theory, Culture and Society, Volume 21, Number 1, 2004.
  • de Zegher, Catherine, Inside the Visible. MIT Press, 1996.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]