Kartanonkylän kartano

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kartanonkylän kartanoon kuuluneita Ypäjän hevosopiston rakennuksia Ypäjän Kartanonkylässä nähtynä Loimijoen ylittävältä Kurjensillalta.

Kartanonkylän kartano sijaitsee Kartanonkylässä Ypäjällä Lounais-Hämeessä.

Varhaiset vaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kartanonkylä oli vuoteen 1792 osa Portaan hallintopitäjän Jokioisten neljänneskunnasta muodostettua Jokioisten kartanoa. Vuonna 1792 Kartanonkylän ja siihen kuuluneiden tilojen omistajaksi tuli ruotsin kuninkaan Kustaa III:n sotapäällikkö Dominicus Julius Pinello, jonka poika oli kirjailija N. H. Pinello, Turussa sijaitsevan ravintola Pinellan perustaja. Pinellon jälkeen kartanoa omisti vuosina 1825–1866 pietarilainen liikemies ja valtioneuvos Peter von Ganger ja vuodesta 1866 vuoteen 1913 Collinin suku.[1] Vuonna 1915 kartano tuli jälleen Jokioisten kartanon yhteyteen, ja Jokioisten kartanon omistajan Alfred Kordelinin kuoltua vuonna 1917 molempien kartanoiden omistajaksi tuli Suomen valtio.[2]

Omistajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kartanonkylän kartanon omistajia vuodesta 1792 olivat[3]:

  • Dominicus Julius Pinello, eversti 1792–1811
  • Anders Nordenstedt, insinööri 1812–1822
  • Leski Sofia Elisabeth Pinello 1828–1834
  • Nils Henrik Pinello, filosofian tohtori 1834–1847
  • Karl Emil Wetterhof, kapteeni 1848–1851
  • Peter von Ganger, kollegioneuvos 1852–1865
  • D. A. Collin, 1868–1893
  • P. A. Collin, 1894–1912
  • Vaasan osakepankki 1912–1915
  • Jockis Gods AB 1915–1918
  • Suomen valtio 1918–

Maaomaisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maaomaisuutena Kartanonkylän kartano kattoi paitsi Kartanonkylän, myös viereiset Levän ja Perttulan kylät Perttulan kappelissa ja myöhemmin Ypäjällä, joiden talot samaan tapaan kuin Jokioisten kartanossa olivat erilaisissa suhteissa kartanoon joko perintörälssi-, sukuoikeus- tai rälssi- eli lampuotitiloina.[4][5]

Suomen itsenäistyttyä näistä ja suoraan kartanolle kuuluneista maista sekä talojen ja kartanon torpista muodostettiin suuri määrä itsenäisiä tiloja. Tässä prosessissa oli keskeinen asema Jokioisten kartanon hoitokunnan jäsenenä toimineella E. Y. Pehkosella.[6] Maita jäi kuitenkin runsaasti vielä myös valtiolle sekä Kartanonkylän pääkartanossa että Saarikon sivutilalla Levän kylässä, ja yhdessä Jokioisten kartanoon jo ennen vuotta 1915 kuuluneiden Ypäjän Palikkalan ja Varsanojan kyliin kuuluneiden alueiden kanssa valtion maaomaisuus Ypäjällä vuonna 1941 oli vielä yli 2 000 hehtaaria.[7]

Siirtoväen asuttamisessa 1940-luvulla lunastettiin maanhankintalain mukaisissa lunastustoimituksissa peltoa lähes 1 100 hehtaaria ja metsää noin 1 400 hehtaaria, ja uusia tiloja muodostettiin Ypäjän alueella yhteensä 455, joista suurin osa erotettiin valtion maista. Näitä asutusalueita olivat Kartanonkylän kartanon entisillä tiluksilla muun muassa Levän Saarikko ja Perttulan Kuusjoenkulma sekä ennen vuotta 1915 Jokioisten kartanoon kuuluneissa kylissä Varsanoja ja Palikkalan Vähäsuo.[7] Tämän jälkeen valtion omistukseen jäi enää Kartanonkylän päätilan maita Kartanonkylässä.

Valtion hevoslaitokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valtion omistuskaudella Kartanonkylään perustettiin valtion hevossiittola ja sinne siirrettiin vuonna 1933 Lappeenrannasta puolustuslaitoksen ratsukoulu ja hevosvarikko. Vuonna 1937 näiden yhteyteen perustettiin vielä valtion hevosjalostuslaitos, ja alueella ehtivät toimia myös myös puolustusvoimien koiratarha ja sotakoirakoulu.[2] Nykyään näiden valtion hevosalan laitosten toimintaa Kartanonkylässä jatkavat Ypäjän hevosopisto ja MTT:n hevostutkimus. 2006 kartanon vanhan viljamakasiinin tiloihin perustettiin Suomen Hevosurheilumuseo. Vuonna 2009 Museovirasto määritteli hevoslaitosten alueen yhdeksi Suomen valtakunnallisesti merkittävistä rakennetuista kulttuuriympäristöistä.[2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Huuhtanen, Taina: Ypäjän historia, s. 20-23. Ypäjä: Ypäjän kunta ja Ypäjän seurakunta, 1978. ISBN 951-99167-9-2.
  2. a b c Valtion hevosjalostuslaitos Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt RKY. Museovirasto. Viitattu 8.1.2010.
  3. Jutikkala, Eino & Gabriel Nikander (toim.): Suomen kartanot ja suurtilat III, s. 53-54. Helsinki: Kivi, 1945.
  4. Lehtinen, Jyrki: Kiipu ennen ja nyt - Miten ympäristö on muuttunut? Jyrki Lehtinen. Viitattu 12.2.2010.
  5. Anttila, Olavi: Kartanosta kunnaksi. Jokioisten historia, s. 49, 51-53, 186-187. Jokioinen: Jokioisten kunta, 1991.
  6. Helle, Hemmi: E. Y. Pehkonen jokiläänin uudistajana. Teoksessa: Lounais-Hämeen kotiseutu- ja museoyhdistyksen vuosikirja XIX, s. 127-157. Forssa: Lounais-Hämeen kotiseutu- ja museoyhdistys, 1950.
  7. a b Huuhtanen 1978: 243-245.