Kai Savonjousi
| Kai Savonjousi | |
|---|---|
 |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 10. huhtikuuta 1901 Helsinki |
| Kuollut | 22. lokakuuta 1982 (81 vuotta) Helsinki |
| Ammatti | Mannerheimin lastensuojeluliiton toiminnanjohtaja (1960–1966) |
| Sotilashenkilö | |
| Palvelusmaa(t) |
 Suomi |
| Palvelusvuodet | 1921–1960 |
| Komentajuudet |
Suomen Valkoisen kaartin Vöyrin pataljoona (1932–1933) JR 24 ja JR 52 (1944) Kevyt prikaati (1946–1954) 3.Divisioona (1955–1960) |
| Taistelut ja sodat | Suomen sisällissota, talvisota, jatkosota |
| Sotilasarvo | kenraaliluutnantti |
Kai Lorenzo Immanuel Savonjousi (vuoteen 1936 Savonius, 10. huhtikuuta 1901 Helsinki – 22. lokakuuta 1982 Helsinki) oli suomalainen kenraaliluutnantti, joka toimi rintamakomentajana sodan aikana. Hänen isänsä oli apulaisoikeuskansleri Knut Immanuel Savonius.[1]
Savonjousi osallistui Suomen sisällissotaan valkoisten puolella ja oli mukana Helsingin taistelussa vain pari päivää 17-vuotispäivänsä jälkeen. Hän valmistui kadettikoulusta 1921 sekä sotakorkeakoulun ensimmäiseltä sotateknilliseltä kurssilta 1927 ja suoritti ulkomaille useita opintomatkoja, joiden aikana perehtyi erityisesti taistelukaasuilta suojautumiseen. Ennen Sotakorkeakoulua hän palveli kouluttajana KTR 1:ssä. Luutnantiksi hänet ylennettiin 16.6.1922. Toimistoupseerina yleisesikunnassa hän oli 1927–1928 ja ylennettiin kapteeniksi 16.5.1927. Puolustusministeriön taisteluvälineosastolla hän toimi 1928–1929 ja 1929–1931 yleisesikunnan koulutustoimistossa. Vuonna 1931 hänet sijoitettiin Kaasusuojelutoimistoon ja ylennettiin majuriksi. Suomen Valkoisen Kaartin Vöyrin pataljoonan komentajan sijaisena hän toimi 1932–1933. Tämän jälkeen hänet määrättiin perustamaan Viipurin kaasusuojelukoulu, jota hän johti talvisodan alkuun saakka. Savonjousi ylennettiin everstiluutnantiksi vuonna 1939. [2]
Talvisodan aikana hän oli II armeijakunnan kaasusuojelukomentajana ja tykistökomentajana tammikuuhun 1940 asti sekä saman armeijakunnan huoltopäällikkönä välirauhaan saakka. Lokakuussa 1940 hän siirtyi komentamaan Huoltopataljoona 2:a. Jatkosodan alkaessa Savonjousi toimi IV armeijakunnan huoltopäällikkönä. Hyökkäysvaiheessa 9.7.1941 Savonjousi nimitettiin Jalkaväkirykmentti 3:n komentajaksi. 16.1.1942 hän siirtyi 3. prikaatin johtoon ja 9.6.1942 Maaselän ryhmän esikuntapäälliköksi. Vuoden 1942 aikana hänet myös ylennettiin everstiksi. Vuoden 1944 alussa Savonjousi siirrettiin komentamaan ensin tammi-helmikuun ajan Jalkaväkirykmentti 24:ä ja sitten kesäkuuhun saakka 52:ta. Vetäytymisvaiheen alettua jälleen hänet sijoitettiin ensin 12.6.1944 3. prikaatin johtoon kaatuneen J. O. Hannulan tilalle ja heti 17.6.1944 10. divisioonan komentajaksi Karjalankannakselle. Hän oli ensimmäinen itsenäisessä Suomessa upseeriksi koulutettu (ts. nuorempaa polvea kuin tsaarinupseerit tai jääkärit), joka pääsi divisioonankomentajaksi.[1]
Savonjousen ura jatkui sodan jälkeen puolustusvoimien joukko-osastojen komentajuuksilla. Vuosina 1944–1946 hän toimi armeijakunnan esikunnassa esikuntapäällikkönä ja 1946–1954 hän oli Kevyen prikaatin, myöhemmin Panssariprikaatin komentajana. Uransa päätteeksi 1956–1960 hän johti 3. divisioonaa eli itäistä maanpuolustusaluetta. Hänet ylennettiin kenraalimajuriksi 1949 ja kenraaliluutnantiksi 13.5.1955. Hänestä spekuloitiin seuraavaa puolustusvoimain komentajaa Kaarlo Heiskasen jälkeen, mutta presidentti Kekkonen nimittikin Sakari Simeliuksen vuonna 1959. Savonjousi erosi tämän jälkeen palveluksesta 8.1.1960, mutta työskenteli vielä 1960–1966 Mannerheimin lastensuojeluliiton toiminnanjohtajana.[1]
Savonjousi kutsuttiin Kadettikunnan kunniajäseneksi 17.3.1961 ja Upseeriliiton kunniajäseneksi 22.11.1968[3]
Julkaisuja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Nimellä Kai Savonius:
- Armeijamme omaperäiseksi. Tiede ja ase 2/1934 [4]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c Aura Korppi-Tommola: Savonjousi, Kai (1901 - 1982) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 9.10.2006. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
- ↑ Raunio Ari & Kilin, Juri: Jatkosodan torjuntataisteluja 1942-1944. Karttakeskus, 2013, 2. painos, s. 40. ISBN 978-951-593-070-5.
- ↑ Kadettiupseerit 1920-1985, s. 7. Helsinki: Kadettikunta r.y., 1985. ISBN 951-99690-4-7.
- ↑ Viite julkaisuun
|
