Johan Samuel Pajula

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Johan Samuel Pajula (tuolloinen Widbom; 20. elokuuta 1856 Jyväskylä1. toukokuuta 1918 Iitti) oli yksi vuonna 1875 Jyväskylän Lyseosta valmistuneista kolmestatoista suomenkielisen koulutien käynyneistä ylioppilaista. Hän oli suomalainen opettaja, teologi, kirkkoherra, tutkija ja historioitsija.

Pajulan isä oli satulaseppä ja raatimies, äidinkieleltään ruotsinkielinen Lars Abraham Widbom (1819–1886) ja hänen äitinsä oli suomenkielinen, Korpilahdelta kotoisin ollut talollisentytär Fredrika Wilhelmiina Ylä-Lehtimäki (1822–1876), joka Helsingin yliopiston matrikkelitiedoissa mainitaan sukunimellä Helén. Johan Samuel suomensi nimensä vuonna 1876 ollen näin seitsemäs nimensä virallisesti suomentanut suomalainen. Ensimmäisenä nimensä virallisesti suomensi hänen Lauri-veljensä vuonna 1875. Veljensä tavoin Johan Samuel suomensi nimensä Pajulaksi.[1] [2]

Suoritettuaan ylioppilastutkinnon Helsingissä Pajula ryhtyi opiskelemaan historiaa. Historiallisen koulutuksensa Pajula sai siis Helsingin yliopiston filosofisessa tiedekunnassa, jossa hänen opettajanaan näyttää olleen ruotsinmielinen Magnus Schybergson (1851—1925), Ranskan hugenoteista väitellyt tohtori. Opinnoissaan hankkiminsa tiedoin Pajula julkaisikin ensimmäisen kirjansa, uskonpuhdistusta tavoitelleiden hugenottien karmeita kärsimyksiä kuvanneen kirjasen Uskonpuhdistus Ranskassa vuonna 1885. Pajula valmistui filosofian kandidaatiksi vuonna 1881 ja promovoitiin filosofian maisteriksi 1882.[3]

Opiskeluaikanaan Pajula oli kiihkeä fennomaani ja ruotsin kielen ylivaltaa arvostellut Suomalainen Nuija -nimisen ylioppilasjärjestön jäsen, mikä käy ilmi hänen kirjallisesta jäämistöstään. Hän auskultoi opettajaksi sekä suomeksi että ruotsiksi pätevöityen näin sekä ruotsinkielisiin että suomenkielisiin opettajanvirkoihin. Uskonnollinen kokemus Lohtajalla vuonna 1883 muutti Pajulan elämänuran suunnan. Hän ryhtyi opiskelemaan papiksi, valmistui teologian kandidaatiksi 1887 ja vihittiin papiksi 1888. Uskonnollista kokemustaan Pajula ei tarkemmin selostanut, mutta totesi morsiamelleen kirjoittamassa kirjeessä, että oli pääsiäisenä 1883 ihmeellisellä tavalla kokenut Jeesuksen läsnäolon. Morsian oli soitonopettaja Karin Nyberg, jonka kanssa Pajula avioitui 1892. Vaimon isoisä oli Helsingin yliopiston aiempi rehtori Sakari Topelius.[4]

Työura ja vaiheet kirkkohistorian tutkijana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pajulasta tuli suomenkielisen Hämeenlinnan lyseon uskonopettaja 1891. Tätä tehtävää hän, osin virkavapaalla ollen, hoiti vuoteen 1905 saakka. Pajulan opettajakaudesta on säilynyt useita koululaismuistoja, joissa toisissa korostuu hänen pietistinen kiivailunsa ja uuden luonnontieteen vastustuksensa, toisissa Pajulan leikkisyys ja isällinen suhtautuminen oppilaisiinsa. Humoristisella lämmöllä Pajulaa Hämeenlinnan lyseon uskonnonopettajana on muistellut hänen oppilaansa Eino Leino teoksessaan Elämäni kuvakirja.[5]

Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan tila oli autonomian kaudella erikoinen. Kun Pajula väitteli teologian tohtoriksi kirkkohistorian alalta vuonna 1891, kirkkohistoriasta ei ollut ilmestynyt ainuttakaan väitöskirjaa 20 vuoteen. Pienessä neljän professorin tiedekunnassa väittelijöitä oli vähän, tiedekunnan avoimiin virkoihin oli vaikea löytää niihin päteviä henkilöitä ja professorit hoitivatkin täyttämättä olleita professuureja omien virkojensa ohella. Pisimpään, kymmenisen vuotta, ilman vakituista professoria oli dogmatiikan oppiala vuosina 1884–1894. Pienessä tiedekunnassa beckiläimuutamat beckiläisiksi kutsutut raamattufundamentalistit onnistuivat ottamaan tiedekunnan johtoonsa sekä pyrkivät hoidattamaan ja täyttämään opetusvirat oman oppisuuntansa miehillä.

Pajulan äidinkieli oli suomi, isän äidinkieli oli ruotsi. Opintojensa kautta Pajula osasi ainakin saksaa, ranskaa, latinaa ja kreikkaa, ehkä myös hepreaa. Lyseossa hän oli opiskellut myös venäjää. Pajula oli ensimmäinen suomenkielisellä väitöskirjalla teologian tohtoriksi väitellyt henkilö. Väitöskirja Liturginen kiista, joka käsitteli 1500-luvun lopun ja 1600-alun uskonpuhdistuskauden vaiheita Suomessa, ilmestyi 1891. Se oli ensimmäinen Suomen kirkkohistoriaa käsitellyt, arkistolähteiden tutkimukseen perustunut teologinen väitöskirja. Työ sisältää paljon uutta tietoa ja edusti uutta tapaa tarkastella Suomen kirkkohistorian vaiheita. Se sai hyvin kielteisen, mutta kuitenkin hyväksyvän arvion vastaväittäjänä toimineelta käytännöllisen teologian beckiläisprofessorilta Otto Immanuel Collianderilta (1848–1924). Kun kirkkohistorian professuuri jäi vuosiksi 1892–1900 vaille viranhaltijaa Herman Råberghin (1838–1920) siirtyessä Porvoon piispaksi, historian oppialaan perehtymätön Colliander otti kirkkohistorian professuurin hoitaakseen oman professuurinsa ohella vuosiksi 1892–1897. Vuosiksi 1897–1900 hän järjesti kirkkohistorian vt. professoriksi serkkunsa, käytännöllisen teologian assistentin Karl Adolf Appelbergin (1851–1915).[6]

Dogmatiikan professoriksi vuonna 1894 nimitetyn ei-beckiläisen ja ruotsinmielisen Georg Gustaf Rosenqvistin (1855–1931) tuen turvin Pajula sai Helsingin yliopiston tutkimusstipendin. Laatiakseen virkaväitöskirjan kirkkohistorian professuuria varten Pajula teki arkistotutkimusta Ruotsissa ja Saksassa. Ennen opintomatkaansa Pajula toimi jonkin aikaa Rosenqvistin aiemman viran, teologisten esikäsitteiden apulaisprofessuurin viransijaisena. Kun tämä virka viimein täytettiin – sitten kun Collianderin yliopistoon rekrytoima Erkki Kaila (1867–1944), beckiläisen arkkipiispan Gustaf Johanssonin (1844–1930) veljenpoika, ehti pätevöityä tohtoriksi – Pajula hävisi apulaisprofessorin viran tälle Collianderin suosikille yliopiston professorikollegion tasatulokseen päättyneen äänestyksen jälkeen.[7]

Hakiessaan vuonna 1898 kirkkohistorian professorinvirkaa, ja laadittuaan sitä varten väitöskirjan Uskonnolliset liikkeet Suomessa, Pajula oli viran ainoa pätevä hakija. Vastaväittäjänä toimi aiempi oppialan professori, piispa Herman Råbergh, joka hyväksyi väitöskirjan. Teologisen tiedekunnan neljästä professuurista kaksi oli tuolloin vailla vakituista viranhaltijaa. Täten neljän hengen virantäyttötoimikuntaan otettiin piispa Råbergh Pajulan vastaväittäjäksi ja lisäjäseneksi Pajulan aiempi kilpahakija Erkki Kaila. Hän toimi tuolloin ilman mitään alan tieteellisiä opinnäytteitä käytännöllisen teologian professorin viransijaisena. Kaila, jolla ei ollut esittää opinnäytteitä tai tieteellistä asiantuntemusta historiankaan alalta, esitti vastaväittäjän jo hyväksymän väitöskirjan hylkäämistä. Häntä kannatti eksegetiikan professori August Tötterman (1835–1902). Tasatulokseen päättyneen äänestyksen 2–2 jälkeen Pajulan opinnäyte hylättiin oppialan aiemman professorin Herman Råbergin ja dogmatiikan professori Rosenqvistin kannattaessa väitöskirjan hyväksymistä. Töttermanin ääni ratkaisi äänestyksen, sillä hän toimi tuolloin tiedekunnan dekaanina. Tötterman, jonka omissa opinnoissaan ei ollut opiskellut Suomen kirkkohistoriaa, kuului Collianderin beckiläispiiriin.[8]

Haut kirkkoherraksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sortovuosina Pajula haki Juvan kirkkoherran virkaa saaden kirkkoherranvaalissa äänestäneiden seurakuntalaisten ehdottoman enemmistön tuen. Juva kuului Savonlinnan hiippakuntaan, jonka piispana toimi O. I. Colliander, Pajulan vanha vastustaja teologisesta tiedekunnasta. Tuomiokapituli ehdottikin kirkkoherranvirkaan myöntyväisyysmiehenä tunnettua Josua Johanssonia (1850–1909), joka oli beckiläinen ja arkkipiispa Gustaf Johanssonin veli. Niin sanottu keisaripitäjämenettely käsiteltiin senaatin talousosastossa, ja Linderin myöntyväisyyssenaatti, jonka päätöksen vahvisti Nikolai Bobrikov, valitsi Juvan kirkkoherraksi Josua Johanssonin.[9]

Pajula työskenteli Iitin kirkkoherrana vuosina 1905–1918. Hakiessaan kirkkoherraksi Pajula sai jälleen vaalissa äänestäneiden seurakuntalaisten enemmistön äänet. Näin hänestä tuli kirkkoherra beckiläisiin kuulumattoman piispan Herman Råberghin johtamaan Porvoon hiippakuntaan. Hän toimi myös Porvoon hiippakunnan lääninrovastina ja tuomiokapitulin asessorina. Iitissä Pajula oli ”lihava, komia ja aika hyvä”, ja kerrotaan tarinaa hänen suunnattomista ruumiinvoimistaan. Pajula oli Iitin kautenaan synninpaheita vastaan saarnaava kirkkoherra, kiinnostunut diakonia-, lähetys- ja pyhäkoulutyön kehittämisestä, hän opiskeli englantia sekä oli kiinnostunut paikallishistoriasta ja keräsi materiaalia Iitin pitäjänhistoriaa varten. Pajulaa kiinnosti myös sukututkimus; hänen isoäitinsä Johanna Maria oli Kuhmalahden von Qvanteneita. Iitin kautenaan hän kiinnostui myös uudesta tutkimusaiheesta, Pohjanmaan mystikkojen kopiokirjoista, joista hän ehti esitelmöidä Suomen kirkkohistoriallisessa seurassa ja julkaista aiheesta artikkelin. Pajula näyttää tulleen hyvin toimeen perinteisen maaseutuväestön kanssa, mutta paikallisen työväestön, ainakin sen johdon, kanssa välit ilmeisesti katkesivat.[10]

Pajulan harrastukset ja aatemaailma[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nuorena lyseolaisena ja opiskelijana Pajula kävi ravintoloissa ja juhli toisen suomenmielisten tavoin. Opiskeluaikaan hän alkoi kerätä kirjastoaan, johon kuului muun muassa ruotsinkielinen Koraani. Suomenkielisen koulun käynyt opiskelija piti uusien suomenkielisten koulujen perustamista tärkeänä ja kävi kuuntelemassa säätyjen valtiopäiväkeskusteluja suomenkielisten koulujen perustamisesta. Jyrkän fennomaaniopiskelijan arvio asiasta oli: ”papit ja talonpojat puhuivat kuin miehet, vaan aateliset ja porvarit olivat ikään kuin maansa kavaltajia, ruotsinkiihkoisia”. Opiskeluaikanaan Pajula kuului Hämäläisosakuntaan sekä Suomalaiseen Nuijaan. Opiskelijaelämään kuului, että hän osallistui opiskelijoiden laulutervehdyksiin Elias Lönnrotille, Snellmanille ja Yrjö Koskiselle ja oli mukana 350 opiskelijan kunnioittaessa J. L. Runebergiä hänen hautajaisissaan Porvoossa. Kuntoillakseen hän harrasti voimistelua sekä luistelua.[11]

Uskonnollisen käänteensä jälkeen Pajula omaksui pietistisen tapakulttuurin samalla kiihkeydellä kuin hän oli omaksunut suomenmielisyyden. Hänen uskonnollista kantaansa on muisteltu naiviksi. Tutkimuksissaan hän oli uudenaikainen, ja tunsi hyvin alansa kansainvälistä kirjallisuutta. Pajula ei kuulunut varsinaisesti mihinkään herätysliikkeeseen ja hän tunsi yhtäläistä vastenmielisyyttä sekä konservatiivista beckiläisyyttä että liberaalia uudenaikaista teologiaa kohtaan. Käsityöläistaustainen Pajula oli perustuslaillinen aikana, jolloin luterilaisen kirkon sekä Helsingin yliopiston säätyläistaustaiset johtomiehet oli myöntyväisyysmielisiä. Opiskelijana hän edusti muuttuvaa suomalaista yhteiskuntaa, yliopistolliselle opintielle lähtenyttä säätyläistön ulkopuolista väkeä, jonka koulutuksen mahdollistama säätykierto nosti maistereiksi, tohtoreiksi ja tutkijoiksi.

Eino Leinon kertoman perusteella tiedämme Pajulan olleen Hämeenlinnassa eläinsuojelumies, ja yrittäneen vedota Hämeenlinnan markkinaväkeen hevosten hyvän kohtelun puolesta. Samanmielisille uskonnollisille oppilailleen hän oli leikkisä ja isällinen opettaja. Yksi osa Pajulan, tämän hiljaisen kristillisyyden edustajan, aatemaailmaa oli antisemitismi. Juutalaisvastaiset asenteet olivat 1800-luvun lopun vuosikymmeninä yleisiä esimerkiksi valtiopäivien pappissäädyssä, mutta Pajula näyttää omaksuneen viholliskuvakseen, saksalaisen Adolf Stöckerin (1835–1909) ajatuksia seuraillen, ”modernit juutalaiset”, mistä aiheesta hän julkaisi kirjoituksen Teologisessa Aikakauskirjassa vuonna 1897. [12]

Kuolema vappuyönä 1918[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pajula murhattiin Iitissä 1.5.1918 vappupäivän vastaisena yönä noin puolitoista viikkoa Iitissä asuneiden tunnettujen tolstoilaisten, Akseli ja Eelo Isohiiden, murhien jälkeen. Tarina, että Pajula olisi kuollut puolustaessaan kirkkoviinejä, on tuulesta temmattu. Pappilaa oli ryöstetty, mutta saamistaan varoituksista huolimatta Pajula pysyi virkapaikallaan, kun arveli kirkkoherrana toimineensa nuhteettomasti. Paikkakunnan ulkopuoliset punaiset hakivat hänet yöllä pappilasta, murhasivat ja upottivat pistimin hakatun, runnellun ruumiin järveen. Urajärven rannalta löydettiin verijälkiä, ja ruumis löydettiin järveä naarattaessa. Pajulalta ryöstettiin mm. hänen vihkisormuksensa, jonka hänen vaimonsa sai sittemmin erikoisella tavalla takaisin. Pajulan hauta sijaitsee Iitin kirkkomaalla.[13]


Bibliografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Uskonpuhdistus Ranskassa lyhyt kertomus sen vaiheista nykyaikoihin asti, Kansanvalistusseuran toimituksia 47. Helsinki 1885.
  • ”Kirje Tukholmasta. Tukholmassa kesän lopulla 1888”. Vartija 10/1888.
  • Suomen kirkon tilasta liturgisen riidan aikoina, Akatemiallinen väitöskirja. Hämeenlinna 1891.
  • "Vähäsen unionista lutherilaisen ja reformeeratun kirkon välillä", Teoksessa Hämeenlinnan lysee. Kertomus lukuvuodesta 1892–1893. Hämeenlinna 1893.
  • ”Muuan ehdotus.” Vartija 2/1894.
  • ”Kärsimysnäytelmistä Böhmissä”. Vartija 12/1894.
  • ”Kohtaus hengellisen elämän alalta Nousiaisissa v. 1761”. Historiallinen Arkisto 1894, 13, 2.
  • ”Finska kyrkohistoriska sällskapets handlingar. Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia. I. Porvoossa 1893”. Vartija 5/1895.
  • ”Svenska och finska studerande vid universitetet i Halle 1693–1744.” Historisk Tidskrift (Ruotsi) 1896.
  • ”Pieni lisä seurakuntaelämän historiaan Turussa 1730-luvulla”. Historiallinen Arkisto XIV, 1896.
  • ”Käynti Herrnhutissa.” Teologinen Aikakauskirja 9/1896, 528–536.
  • ”Havainnoita juutalaiskysymyksen alalta Saksassa”. Teologinen Aikakauskirja 6/1897.
  • "Martin Christian Seelman, kolleega Turun katedraalikoulussa vv. 1722-1733", Teoksessa Hämeenlinnan lyseo. Kertomus lukuvuodesta 1897–1898. Hämeenlinna 1898.
  • Pietismi ja uskonnolliset liikkeet Suomessa vv. 1686-1772, Akademiallinen väitöskirja. Hämeenlinna 1898.
  • "Bidrag till Hernnhutiska brödaförsamlingens historia i Finland", Särtryck ur Finska lyceets i Tavastehus Berättelse 1898–99. Helsingfors 1899.
  • "Lähteitä Herrnhutilaisen veljesseurakunnan historiaan Suomessa", Teoksessa Hämeenlinnan lyseo. Kertomus lukuvuodesta 1898–1899. Hämeenlinna 1899.
  • "Andreas Luscinius kolleega Helsingin triviaalikoulussa vv. 1707-1708", Teoksessa Hämeenlinnan lyseo. Kertomus lukuvuodesta 1899–1900. Hämeenlinna 1900.
  • [kirjaesittely] "Gerh. Ulhorn, Der Kamp des Christenthums mit dem Heidentum & Gaston Boissier, La fin du paganisme, etude sur les dernières luttes religiöses en occident". Teologinen Aikakauskirja 3/1900.
  • "Lisätietoja Suomen kirkon historiaan vv. 1690-1745", Teoksessa Hämeenlinnan lyseo. Kertomus lukuvuodesta 1900–1901. Hämeenlinna 1901.
  • ”A. H. Francken vaikutuksesta muutamiin Suomen miehiin. Poimintoja ulkomaisista arkistoista [1]” Teoksessa Hämeenlinnan lyseo. Kertomus lukuvuodesta 1902–1903. Hämeenlinna 1903.
  • ”Ruotsi ja Suomi Hernnhutin arkistossa. Poimintoja ulkomaisista arkistoista [2].” Teoksessa Hämeenlinnan lyseo. Kertomus lukuvuodesta 1902–1903. Hämeenlinna 1903.
  • "Sverige och Finland i arkivet i Herrnhut", Särtryck ur Hämeenlinnan lyseon kertomus 1902–03. Tavastehus 1903.
  • ”Lähteitä skevikalais-lahkon alkuhistoriaan: [1]”. Teoksessa Hämeenlinnan lyseo. Kertomus lukuvuodesta 1903–1904 ja 1901–1905. Hämeenlinna 1904, 1905.
  • ”Lähteitä skevikalais-lahkon alkuhistoriaan II”. Teoksessa Hämeenlinnan lyseo. Kertomus lukuvuodesta 1903–1904 ja 1904–1905. Hämeenlinna 1905.
  • ”Jacob Böhmen teosten vaikutuksesta Suomen n.k. mystikoihin”. Teoksessa Suomen kirkkohistoriallisen seuran vuosik. 1. Helsinki 1912.
  • ”Silmäys lukukinkereiden kehitykseen Suomessa”. Teoksessa Tutkimuksia Suomen kirkkohistorian alalta piispa Herman Råbergh´ille. Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia XI. Helsinki 1913.
  • Rådmannen Johan Widboms och Johanna Maria v. Qvantens barn och barnbarn t. o. m. femte led 18 22/10 09-19 12/7 14, Lahtis 1914.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Jyväskylän kaupunginkirjasto, maakuntakokoelma: Eira Paunu, ”Kirjeiden kertomaa jyväskyläläisen satulaseppä Lars Abraham Widbomin perheestä viime vuosisadan puolivälin tienoilta” (1988).
  2. Tarja-Liisa Luukkanen : Kolmesti murhattu Johan Samuel Pajula, opettaja, tutkija, suomen kielen edistäjä ja vuonna 1918 murhattu kirkkoherra 2017, s. 243.
  3. [1]. Tarja-Liisa Luukkanen 2017, s. 66-69.
  4. Kansallisarkisto Jyväskylä, Widbom-Paunu -suvun kokoelmat. Jyväskylän kaupunginkirjasto, maakuntakokoelma: Eira Paunu, ”Jyväskyläläisnuorukaisen ylioppilasvuodet Helsingissä 1882–1882” (1988).
  5. Tarja-Liisa Luukkanen 2017, s. 55-61.
  6. Tarja-Liisa Luukkanen 2017, s. 69-89.
  7. Helsingin yliopiston keskusarkisto, konsistorian virantäyttöasiakirjat 1896. Tarja-Liisa Luukkanen 2017, s. 93-129.
  8. Helsingin yliopiston keskusarkisto, teologisen tiedekunnan pöytäkirjat 1898. Tarja-Liisa Luukkanen 2017, s. 189-152.
  9. Kansallisarkisto Helsinki, Keisarillisen Suomen senaatin arkisto, talousosaston ptk XII 1294. Tarja-Liisa Luukkanen 2017, 257-272.
  10. Kansallisarkisto Helsinki, Suomen kirkkohistoriallisen seuran arkisto, J. S. Pajula. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Perinteen ja nykykulttuurin kokoelma, Iitin keräelmä. Aimo Halila : Iitin historia II (1966). Tarja-Liisa Luukkanen 2017, s. 278-286.
  11. Kansallisarkisto Jyväskylä, Paunun sukuarkisto, J. S. Pajulan muistikirja ja almanakat. Tarja-Liisa Luukkanen 2017, s. 49-55.
  12. Tarja-Liisa Luukkanen : The Jewish Conspiracy Revealed (1897): Adolf Stöcker and the 19th-century antisemitism in Finland. Quest. Studies in Contemporary Jewish History 7/2014, s. 52–65. Luukkanen 2017, s. 217-231.
  13. Mirja Turunen : Veripellot - Sisällissodan surmatyöt Pohjois-Kymenlaaksossa 1918. Atena Kustannus 2005, Pajulasta s. 101. Hilma Korhonen : ”Eno J. S. Pajulan sormus (1926)”, teoksessa Heimokirja (2006). Koonnut Eira Paunu. Julk. Lauri Tuomi-Nikula. Hjalmar Paunu : ”Johan Samuel Pajula” (1928), teoksessa Heimokirja (2006).Tarja-Liisa Luukkanen 2017, 8-12. Tarja-Liisa Luukkanen : Johan Samuel Pajula, teologisen tutkimuksen uranuurtaja ja yksi vuoden 1918 uhreista”, Teologinen Aikakauskirja 1/2018, s. 18–30.