Heittäminen
Heittäminen on kappaleen saattamista vauhtiin pitämällä sitä kädessä, heilauttamalla kättä ja päästämällä irti. Tämän jälkeen kappale liikkuu enää vain painovoiman alaisena, ja sitä hidastaa väliaineen vastus.[1]
Ihmisen varhaishistoriassa metsästäjät heittivät esimerkiksi kiveä ja keihästä. Vipukeihäs on muinainen väline, jonka avulla heitettäviin nuoliin saatiin lisää lähtönopeutta.[1] Heittotaitoa tarvittiin ennen muinoin myös sodassa, jossa heitettiin tai lingottiin kiviä, keihäitä, nuijia, veitsiä ja kirveitä.[1]
Ajanvietteenä harrastettua heittämistä ovat esimerkiksi tikanheitto, kyykänheitto ja frisbeen heitto. Heittäminen kuuluu moneen urheilulajiin. Yleisurheilun heittolajeja ovat keihäänheitto, kiekonheitto, moukarinheitto ja kuulantyöntö, joista jokaisessa on omanlaisensa heittoväline ja heittotekniikka. Kilpaurheilussa heiton tavoitteena voi olla suuri nopeus (esimerkiksi pesäpallo), pituus (yleisurheilun heittolajit) tai tarkkuus (amerikkalainen jalkapallo). Myös tenniksen ja lentopallon syöttö muistuttavat heittoliikettä.[1]
Heittoliikkeitä on kahta erilaista tyyppiä, pystysuoraa ja vinoa. Pystysuoraa heittoa käytetään esimerkiksi pesäpallon syötössä. Eteenpäin suuntautuvat heitot edustavat vinoa heittoliikettä.[1]
Heittoliikkeen tehokkuus riippuu käden liikkeen nopeudesta, vartalon kiertoliikkeen tehokkuudesta ja käden kytkemisestä osaksi vartalon liike-energiaa. Kappaleen lentopituuteen vaikuttavat myös kappaleen lähtökulma ja kappaleen liito-ominaisuudet.[1]
Pitkät ja kovat heitot suoritetaan yliolanheittona, joka tapahtuu hartian tason yläpuolelta. Siinä keho muodostaa jousen tai lingon, ja lihaskalvojärjestelmä vedetään valmistavassa vaiheessa kireälle kuin vieteri. Heittoon osallistuvat myös keskivartalo ja jalat. Vauhdinotolla heittoon saadaan lisää nopeutta. Heittoliikkeessä käsivarsi ja käsi heilahtavat äkillisesti kiihtyen. Lantion kiertoliikkeellä ja alustalle lyötävällä tukijalalla on erityisen suuri merkitys, kun liike-energia siirretään vartalon kautta heittokäteen.[1]
Yliolanheitto kuormittaa etenkin olkaniveltä. Vetovaiheen aikana olkavarsi kiertyy huomattavan suureen ulkokiertoon, jopa 180 astetta, mikä vaatii kudoksilta suurta joustavuutta. Heiton loppuvaiheessa olkavarren luun pää saattaa venyttyä 2,5 senttimetriä irti lapaluussa olevasta nivelkuopastaan.[1]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Heittäminen Wikimedia Commonsissa
