Grumman F4F Wildcat

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Grumman F4F Wildcat
F4F-3 new pitot tube of later model.jpg
Tyyppi hävittäjä
Alkuperämaa  Yhdysvallat
Valmistaja Grumman
General Motors
Ensilento 2. syyskuuta 1937 [1]
Esitelty 1940
Valmistusmäärä 7 251 kpl

Grumman F4F Wildcat oli Yhdysvaltain laivaston toisen maailmansodan ensimmäisen puolitoista vuotta käyttämä tukialushävittäjä. General Motorsin valmistama parannettu malli oli palveluksessa sodan loppuun asti saattuetukialuksilla, joilla uudempia, suurempia ja raskaampia hävittäjiä ei voinut käyttää. Kaikkiaan konetta rakennettiin 7 251 kappaletta.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

F4F Wildcatin edeltäjä Grumman F3F-1 oli kaksitaso, joka hävisi kilpailijoilleen ja suunniteltiin uudelleen yksitasoksi. Se ei ollut vieläkään kilpailukykyinen Brewster F2A Buffalon kanssa, joka voitti laivaston tarjouskilpailun. Pratt & Whitney R-1830 Twin Wasp -moottorilla varustettu F4F-3 viimein kelpasi laivastolle. Myös Ranska tilasi Wildcat-koneita; nämä Wright Cyclone -moottoreilla varustetut koneet päätyivät Ranskan antautumisen jälkeen Britannian kuninkaallisen laivaston ilmavoimille (Fleet Air Arm). Britanniassa kone tunnettiin aluksi nimellä Martlet I. F4F-3A sai nimen Martlet III (B), FM-1 nimen Martlet V ja FM-2 nimen Martlet VI. Nimi Wildcat oli kuitenkin laajasti käytössä. Ensimmäinen ilmavoitto Wildcatilla saavutettiin, kun RAF:n käytössä oleva kone ampui alas saksalaisen Junkers Ju 88 -pommittajan Scapa Flow’n yllä joulupäivänä 1940. Ensimmäisen ilmavoiton tukialuskoneella saavutti aliluutnantti Eric Brown syksyllä 1941 saattuetukialus HMS Audacityltä ampuessaan alas Focke-Wulf Fw 200 Condor -pommikoneen.

Eniten käytetty malli F4F-4 tuli käyttöön 1942. Se oli aseistettu kuudella konekiväärillä ja varustettu taittuvilla siivillä, jotka mahdollistivat enemmän koneita tukialuksille. Kaikissa Wildcatin malleissa oli käsin veivillä laskettava laskuteline, joka teki laskeutumisonnettomuudet vaarallisen yleisiksi.

Wildcatin tuotanto lopetettiin vuonna 1943 uudemman F6F Hellcatin hyväksi, mutta General Motors jatkoi koneiden valmistamista Yhdysvaltain laivastolle ja Fleet Air Armille. Aluksi mallina oli identtinen FM-1, mutta pian valmistukseen tuli Grummanin F4F-8 -prototyyppiin perustunut FM-2, jossa oli tehokkaampi moottori ja pidempi sivuvakain väännön kompensoimiseksi.

Wildcatin päävastustaja Tyynenmeren sodassa, Mitsubishi A6M Reisen ”Zero”, oli suorituskykyisempi kuin Wildcat, joka puolestaan kesti suurempia vaurioita ja oli raskaammin aseistettu. Taktisesti oikein käytettynä Wildcat pärjäsi Zerolle suhteellisen tasaväkisesti. Erityisesti laivaston lentäjä John S. Thachin kehittämä ”Thach Weave” osoittautui erittäin tehokkaaksi menetelmäksi.

Eniten ilmavoittoja Wildcatilla on kerännyt majuri (myöhemmin kenraalimajuri) Joseph Foss, 26 kappaletta. Ensimmäinen US Navyn hävittäjä-ässä, kapteeniluutnantti Edward ”Butch” O’Hare, saavutti voittonsa Wildcatilla ampuen viisi japanilaispommittajaa alas yhdellä lennolla.

Tekniset tiedot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Grumman F4F drawing.svg

Lähde:lähde?

Yleiset ominaisuudet

  • Miehistö: 1
  • Pituus: &&&&&&&&&&&&&&08.08000008,8 m
  • Kärkiväli: &&&&&&&&&&&&&011.060000011,6 m
  • Korkeus: &&&&&&&&&&&&&&02.08000002,8 m
  • Siipipinta-ala: &&&&&&&&&&&&&024.020000024,2 m²
  • Tyhjäpaino: &&&&&&&&&&&02610.&&&&002 610 kg
  • Voimalaite: &&&&&&&&&&&&&&01.&&&&001 × Pratt & Whitney R-1830-86 -tähtimoottori; &&&&&&&&&&&&0895.&&&&00895 kW (&&&&&&&&&&&01200.&&&&001 200 hv)

Suoritusarvot

  • Suurin nopeus: &&&&&&&&&&&&0515.&&&&00515 km/h
  • Lentomatka: &&&&&&&&&&&01240.&&&&001 240 km

Aseistus

  • 6 × 12,7 mm Browning-konekivääriä
  • 2 × 45 kg pommia

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Chant, Chris: II Maailmansodan lentokoneet – 300 konetyyppiä kaikkialta maailmasta, s. 154. Hämeenlinna: Karisto, 2008 (suom. Petri Kortesuo). Alkuteos: Aircraft of World War I. Amber Books, 1999, Thaimaa. ISBN 978-951-23-5025-4
  • Humble, Richard: Toisen Maailmansodan lentokoneet, s. 49, 55, 58. Porvoo: WSOY, 1976 (suom. Helge Seppälä). Alkuteos: Salamander Books, 1975, Lontoo. ISBN 951-0-07838-7

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]