Saattuetukialus

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Saattuetukialus tai saattuelentotukialus on pienehkö lentotukialus, joka kehitettiin toisen maailmansodan alussa torjumaan sukellusveneiden aiheuttamaa uhkaa Atlantin taistelussa. Yli sata saattuetukialusta laskettiin vesille tai muunnettiin tehtävään sodan aikana. Näistä kuusi, (HMS Nairana, HMS Campania, HMS Activity, HMS Pretoria Castle, HMS Vindex ja HMS Audacity), olivat muunnettuja kauppalaivoja. Muiden ollessa yhdysvaltalaista uustuotantoa.

Toinen maailmansota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

USS Barnes (CVE-20) maaliskuussa 1943.
USS Santee (ACV-29) Atlantilla kesäkuussa 1943.
USS Suwannee (CVE-27) 31. tammikuuta 1945.

Saattuetukialukset kehitettiin Yhdistyneen kuningaskunnan tarpeesta operoimaan Pohjois-Atlantin saattueiden suojana eikä osana laivaston iskuosastoa[1]. Lähes 40 kappaletta Yhdysvaltain valmistamista saattuetukialuksista vuokrattiin Kuninkaalliselle laivastolle sodan ajaksi lend-lease -lain mukaisesti[2]. Ne täydensivät ja myöhemmin korvasivat kauppalaivoista muutetut lentotukialukset, jotka britit olivat ottaneet hätätoimenpiteenä käyttöön ennen kuin saattuetukialuksia tuli saataville. Kuninkaallinen laivasto käytti niitä sukellusveneiden torjuntaan, vihollisen pitkänmatkan lentokoneiden torjuntaan, partiointiin ja tiedusteluun sekä lentokoneiden kuljettamiseen.

Ensimmäinen saattuetukialus oli HMS Audacity, joka oli muunnettu vallatusta saksalaisesta kauppalaivasta MV Hannover ja otettu käyttöön heinäkuussa 1941.[3]

Yhdysvaltain laivaston alukset luokiteltiin ensin apulentokonesaattuealuksiksi (AVG) ja sitten apulentotukialuksiksi (CVA) ennen kuin laivasto päätyi luokkaan saattuetukilaiva ja niille annettiin luokituslyhenne saattuetukialus (CVE).

Saattuetukialukset olivat tyypillisesti pituudeltaan noin 150 metriä, joka ei ole kuin vähän yli puolet samanaikaisten lentotukialusten pituudesta, mutta ovat vain alle kolmanneksen kooltaan. Tyypillinen saattuetukialus oli uppoamaltaan noin 8 000 tonnia verrattuna lentotukialuksen lähes 30 000 tonniin. Saattuetukialuksissa oli yksi hydraulinen katapultti, kun taas keskikokoisissa ja suurissa lentotukialuksissa niitä oli kaksi, mutta pysäytyskaapelijärjestelmä oli sama. Lentokonehangaari oli vain kolmannes lentokannen pituudesta ja käytössä oli vain yksi lentokonehissi. Lentokoneiden lentoonlähtö- ja laskeutumisproseduurit olivat samat kuin suuremmilla lentotukialuksilla. Saattuetukialusten komentotornit olivat pieniä ja sijoittuivat paljon savupiippujen etupuolelle, kun taas normaalikokoisissa lentotukialuksissa savupiiput oli sijoitettu komentotorniin. Miehistön määrä oli vähemmän kuin kolmannes suurten tukialusten miehistöstä.

Suhteelliset tukialusten erot
(tyypilliset esimerkkeinä)
Saattuetukialus Lentotukialus
Pituus: 150 m 260 m
Leveys: 20 m 28 m
Kantavuus: 7 500 t 25 000 t
Lentokoneita: 15–30 yli 80
Nopeus: 19 solmua (35 km/h) 33 solmua (61 km/h)
Miehistö: 850 3 000 tai enemmän

Saattuetaktiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saattuetukialuksia voidaan käyttää eri tavoin operoinnin suhteen saattuetoiminnassa:

  • Se voi olla saattueessa mukana, jolloin se saa suojaa muista saattueen sotalaivoista, mutta rajoittaa lento-operaatioita varten tuulen mukaisesti kääntymistä.
  • Se voi olla lähellä saattuetta, mikä poistaa rajoitukset kääntymisessä, mutta tukialus tarvitsee omat suojaavat saattolaivat. Hyökkääjän on kuitenkin helppo havaita tällöin saattuetukilaiva, joka on myös merkittävä kohde saattueessa. HMS Audacity upotettiin sen operoidessa lähellä saattuetta, ja myöhemmin Amiraliteetti kielsi tämän toimintatavan liian riskialttiina.
  • Se voi olla kaukana saattueesta, jolloin ongelmana on lentokoneiden matka-aika saattueen luoksi, joka kuitenkin on pienempi ongelma verrattuna siihen, että hyökkääjä havaitsee saattuetukilaivan.

Toisen maailmansodan jälkeinen aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan jälkeen tämän luokan alukset poistettiin käytöstä, koska laivastojen kokoja pienennettiin rauhanajan vaatimuksia vastaaviksi ja laivastot halusivat täten pitää suuremmat ja hyödyllisemmät lentotukialukset palveluskäytössä. Jotkut saattuetukialukset konvertoitiin rahtilaivoiksi ja myytiin yksityisille laivanvarustajille.

Lähes jokaisesta toisen maailmansodan laivatyypistä tai partioveneestä on olemassa yksi kappale museossa tai satamassa jossakin päin Yhdysvaltoja paitsi saattuetukialusta tai kevyttä lentotukialusta. Kummankaan luokan laivoista ei ole säilynyt yhtään kappaletta. Kaikki joko tuhoutuivat sodassa tai romutettiin sodanjälkeisinä vuosikymmeninä. Viimeinen saattuetukialus USS Gilbert Islands (CVE-107) romutettiin vuonna 1976.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hobss, David: Royal Navy Escort Carriers. Liskeard, Cornwall: Maritime Books, 2003. ISBN 0-90777199-8. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Hobbs 2003 s. 7
  2. Hobbs 2003 s. 196-197
  3. Hobbs 2003 s. 9