Frederic Leighton

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Sir Frederic Leighton
Frederic Leighton, Liekehtivä kesäkuu, 1895.

Frederic Leighton (3. joulukuuta 183025. tammikuuta 1896), vuodesta 1896 lordi Stretton, oli brittiläinen taidemaalari, kuvanveistäjä[1] ja graafikko,[2] vuodesta 1878 lähtien Lontoon taideakatemian presidentti. Hänen katsotaan olevan maansa 1800-luvun akateemisen klassismin pääedustaja.[1]

Elämänvaiheita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Leightonin isä oli lääkäri ja hänen isoisänsä oli ollut lääkärinä Venäjän tsaarin hovissa, millä työllä oli ansainnut suuren omaisuuden. Perheen varallisuus auttoi Leightonia huomattavasti; hänen vanhempansa maksoivat hänelle elämänsä loppuun kuukausirahaa. Vanhemmat eivät kuitenkaan täysin poikansa ammativalintaa hyväksyneet.[3]

Perhe matkusteli paljon Euroopassa kun Leighton oli lapsi. Kun hän oli 16-vuotias, hän aloitti opinnot Frankfurtissa Städelches Kunstintutessa Jakob Beckerin oppilaana. Leighton oli lahjakas oppilas, mutta perhe siirtyi turvaan Saksan poliittisilta levottomuuksilta ensin Belgiaan ja sieltä Ranskaan, Pariisiin.[4]

Pariisissa Leighton solmi ystävyyssuhteet kuvanveistäjä Anton Wiertzin ja historiamaalari Louis Gallaitin kanssa ja hänen opettajanaan oli Alexandre Dupuis. Ensimmäisen näyttelynsä hän piti Lontoossa vuonna 1851. Siellä hän solmi merkittäviä ystävyyssuhteita historiamaalareiden kuten William Powell Frithin ja Alfred Elmoren kanssa.[4]

Nuori taiteilija oli kiinnostunut näkemään ja kokemaan, joten vuonna 1852 Leigton matkusti Roomaan. Siellä hän tutustui moneen taiteilijaan ja nautti kaupungin antamista mahdollisuuksista. Näihin aikoihin ajoittuu Leightonin ensimmäinen merkittävä työ Cimabuen juhlittu Madonna kannetaan ympäri Firenzen katuja. Työ oli näytteillä Lontoossa, ja näyttelyn ensimmäisenä päivänä kuningatar Viktoria ihastui siihen ja osti sen itselleen. Rooma ei kuitenkaan kauan miellyttänyt nuorta Leightonia. Hän matkusti Pariisiin, missä sai merkittäviä vaikutteita Jean Auguste Dominique Ingresin, Jean-Baptiste Camille Corot’n ja Jean-François Millet’ töistä ja vakuuttui, että töiden kauneus menee kaiken edelle.[4]

Oleskellessaan Firenzessä vuonna 1856 Leighton tapasi itseään 30 vuotta vanhemman aristokraatin, Henry Grevillen. Miehille kehittyi romanttissävyitteinen ystävyyssuhde. Säilyneiden kirjeiden pohjalta voidaan päätellä, että Leighton vastasi melko viileästi vanhemman miehen kirjeisiin.[4]

Vuonna 1859 Leighton asettui Lontooseen, missä asui suurimman osan loppuelämästään. Hänestä tuli Hogarth Clubin jäsen, missä nuoren polven taiteilijat toimivat yhdessä. Klubiin kuului myös prerafaeliitteja, kuten Dante Gabriel Rossetti. Ryhmän jäsen väliset ystävyyssuhteet olivat mutkikkaita, ja niissä oli vastakkainasetteluja. Heidän tyylinsä olivat yhtenäisiä, mutta myös vastakkaisia. Tämän suhteen monimutkaisuuden Myös Leighton tunnusti.[4]

Täytettyään 30 Leighton oli Euroopan karismaattisimpia ja parhaiten verkottuneita taiteilijoita. Hänen tyylinsä alkoi kääntyä poispäin kertovasta historiamaalauksesta, jota hän oli aikoinaan arvostanut. Hän alkoi entistä enemmän arvostaa estetiikkaa. Hänen työnsä saivat vaikutteita välimerellisyydestä ja ranskalaisesta symbolismista. Tästä hänen kotiyleisönsä ei pitänyt varauksettomasti. Royal Academyn jäsenyyden hän sai vuonna 1861. 1860-luvulla Leighton kiinnostui myös maanpuolustuksesta ja liittyi vapaaehtoisrykmenttiin, jonka nimi oli The Artists Rifles. Hän nousi arvoasteikossa aina komentajaksi saakka. Hän erosi rykmentistä vuonna 1883.[4]

1860–1870-lukujen vaihteessa Leighton matkaili Välimeren maissa, Lähi-idässä, Egyptissa ja Kreikassa. Hän alkoi saada myös mainetta maisemamaalarina. Vuonna 1877 hän esitteli ensimmäisen veistoksensa Athlete Wrestling a Python. Teoksen esittelyä pidetään nykyään uuden kuvanveistosuuntauksen alkuna. Se kuvaa kehollista liikettä naturalistisesti, yhdistäen orientalismia ja mytologiaa. Vuonna 1879 Leightonista tuli taideakatemia presidetti. Tässä virassa hänen piti tasapainoilla perinteisen taiteen kannattajien ja avantgardistien välillä.[4]

Elämänsä loppupuolella Leighton oli erittäin varakas. Hän asui Kensingtonissa suuressa talossa, jonka oli suunnitellut hänen arkkitehtiystävänsä George Aitchison. Hän keräsi sinne suuren taidekokoelman ja isännöi säännöllisesti taidesalonkia. Rakennus on nykyään museona.[4][5]

Leightonin isä kuoli vuonna 1892 vain neljä vuotta ennen Leigtonin omaa poismenoa. Viimeisinä aikoinaan Leighton käsitteli taiteessaan kuolemaa ja yleensä ihmisisen kuolevaisuutta. Myös Leightonin oma terveys alkoi heikentyä 1890-luvulle tultaessa. Hän matkusti Pohjois-Afrikkaan hoitamaan terveyttään vuonna 1894, mutta siitä ei ollut hänelle apua. Saman vuoden heinäkuussa hänestä tuli Royal Academyn presidentti. Vuonna 1896 hänet aateloitiin paronin arvonimellä. Aatelointia seuranneena päivänä hän kuoli, mikä on Ison-Britannian historian lyhyin paronin arvosta nauttiminen. Hautajaisissa hänen arkkuaan kantoivat toverit vapaaehtoisrykmentistä.[4]

Leighton kuoli vailla perijöitä. 1880-luvulla hänellä oli läheinen suhde mallinsa Dorothy Denen kanssa. Läheisten kertomien juorujen mukaan he olivat rakastavaisia, mutta pariskunta ei itse puhunut siitä mitään. Kuitenkin eräässä Leightonin ystävän kirjeessä Denen sanotaan olleen Leightonin vaimon. Suhteillaan Leighton myös yritti edistää Denen näyttelijän uraa. Väitetään, että heidän suhteensa insipiroi George Bernard Shaw’n kirjoittamaan näytelmänsä Pygmalion.[4]

Aikalaishuhujen mukaan Leighton olisi ollut homoseksuaali ja viihtyneen erittäin hyvin tyylikkäiden nuorten miesten seurassa. Häntä ei kuitenkaan koskaan yhdistetty yhteenkään skandaaliin.[4]

Arvioita elämäntyöstä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elämänsä loppuvaiheissa Leighton sai huomata yleisten taidesuuntausten kääntyneen häntä vastaan. Hänen töitään pidettiin yliteatraalisina, akateemisina ja tunnekylminä. Uransa alkuvaiheessa häntä pidettiin liian symbolistisena ja kokeilevana. Hänellä on kuitenkin aina ollut suuri joukko ihailijoita. 1980- luvulla häntä piti esikuvanaan Robert Mapplethorpe, jonka mielestä Leightonin veistoksissa on paljon homoerotiikkaa.[4]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]