Franklin (auto)
| H.H.Franklin Mfg Co (1895–1917) Franklin Automobile Co (1917–1934) |
|
|---|---|
 |
|
| Perustettu | 1895 |
| Perustaja | Herbert H. Franklin |
| Lakkautettu | 1934 |
| Kotipaikka |
Syracuse (New York) Yhdysvallat |
| Toimiala | valimo, konepajateollisuus, ajoneuvojen valmistus |
| Tuotteet | painevaletut komponentit, autot[1] |
Franklin oli vuosina 1895–1934 toiminut yhdysvaltalainen valimo, konepaja ja autojen valmistaja. Yritys oli eräs ilmajäähdytteisten autojen edelläkävijöistä.[1]
Yrityksen perusti Herbert H. Franklin painevalimona vuonna 1895. Vuonna 1901 vaihteistovalmistajat Brown ja Lipe saivat Franklinin kiinnostumaan John Wilkinsonin ilmajäähdytteisistä moottoreista.[1]
Autonvalmistuksen alku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuonna 1902 Franklin toi markkinoille oman ilmajäähdytteisellä moottorilla varustetun automallinsa. Siinä oli poikittain sijoitettu 1,7-litrainen kansiventtiileillä varustettu rivimoottori. Imuventtiilit avautuivat vielä alipaineen voimalla. Polttoaineensyötöstä vastasi uimurisyöttöinen kaasutin ja vaihteensiirrossa oli kaksivaihteinen planeettavaihteisto, jonka valitsin oli sijoitettu keskelle lattiaa. Runko oli valmistettu puusta. Alustassa oli täyselliptiset lehtijouset.[1]
Vuonna 1902 autoja myytiin 13 kappaletta ja 1903 jo 184 yksilöä. Samana vuonna teräspinnavanteet korvattiin puisin tykkipyörin. Vuonna 1904 Franklinilla taitettiin San Franciscon ja New Yorkin välinen matka ennätysajalla. Mekaanisesti ohjatut imuventtiilit tulivat vuonna 1905 ja samana vuonna esitellyissä uusissa malleissa moottori oli sijoitettu pitkittäin. Voimansiirrossa oli akseliveto ja kolmivaihteinen siirtopyörävaihteisto. Autoissa oli lieriömäinen konepelti. Nelisylinterinen malli maksoi 1 800 dollaria ja kuusisylinterinen 4 000 dollaria. Kaikissa Franklinin kuusisylinterisissä moottoreissa oli seitsemän runkolaakeria. Kahdeksansylinterisellä rivimoottorilla varustetulla mallilla osallistuttiin Vanderbilt Cupin pudotusajoihin vuonna 1905, mutta ilman menestystä.[1]
Viimeiset poikittaismoottorilla varustetut autot valmistuivat 1906. Vuonna 1907 autoihin tuli automaattinen sytytysennakon säätö ja seuraavana vuonna hammaspyöräkäyttöinen tuuletin. Vuonna 1910 moottoriin tuli vauhtipyörän yhteyteen asetettu imutuuletin. Tietyt rakenteelliset seikat säilyivät Franklineissa vuosikymmenestä toiseen. Ilmajäähdytys säilyi käytössä loppuun asti, vaikka vesivaippajäähdytystä kokeiltiin. Puurunko säilyi rakenneratkaisuna vuoteen 1927. Irrotettavat vanteet tulivat vakiovarsteiksi vasta 1922. Niitä ei katsottu tarpeellisiksi, sillä auton pehmeän täyselliptisen jousituksen ansiosta renkaat kestivät jopa yli 30 000 kilometriä.[1]
Suursarjavalmistajana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuonna 1909 malliston halvin oli 1 850 dollaria maksanut Model G. Sen voimanlähteenä oli nelisylinterinen, 2,3-litrainen 18-hevosvoimainen moottori. Isompi nelisylinterinen malli maksoi 2 800 ja kuusisylinterinen 3 750 dollaria. Vuonna 1912 moottoreihin tuli painevoitelu ja Renaultin tyylinen konepelti. Tällöin nelisylinterisen mallin sai jo 2 000 ja kuusisylinterisen, 38,4-hevosvoimaisen 3 500 dollarilla.[1]
Vuonna 1914 valikoimaan kuului vain kuusisylinterisellä, 30-hevosvoimaisella moottorilla varustettu malli. Siinä oli jo vasemmanpuoleinen ohjaus ja kattava sähkövarustus. Vuonna 1915 moottoriin tuli alumiinimännät. Sen kestävyys osoitettiin ajamalla Washingtonin Walla Wallasta San Franciscoon pienimmällä vaihteella. Vuonna 1917 autoihin tuli sähkötoiminen rikastin.[1]
Franklinin menestys houkutti alalle muitakin valmistajia jotka käyttivät ilmajäähdytteistä moottoria. Eräs näistä oli Holmes, jonka johdossa istui Franklinin entinen varatoimitusjohtaja.[1]
Ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheessa kuusisylinterisen Franklinin hinta oli enää 2 050 dollaria ja kahta vuotta myöhemmin enää 2 000 dollaria. Vuonna 1920 myyntimäärä oli kaikkiaan 8 648 autoa. Vuoden 1922 lopulla esiteltiin kokonaan uudelleensuunniteltu auto, jossa jäähdytyspuhallin oli sijoitettu eteen ja vaihdelaatikko kytketty suoraan moottoriin; näiden välillä oli kuiva yksilevykytkin. Sähköjärjestelmä oli 12 voltin sijaan 6-volttinen. Auton sai ensi kertaa myös irrotettavin vantein. Vuotuinen myynti kohosi 11 000 kappaleeseen. Sedan-mallin hinta oli tallöin 2 850.[1]
Seuraava suuri muutos mallistossa tapahtui 1925, kun auton ulkonäköä muutettiin radikaalisti. Malli oli De Caussen suunnittelema Series 11, jonka keulalla oli pystysäleinen jäähdytintä muistuttava maski. Akseliväli oli 3 020 millimetriä. Series 11:n alustoille rakennettiin tilaustyönä myös erikoiskoreja. Korien valmistuksesta vastasivat tällöin Derham, Willoughby, Holbrook sekä Dietrich. Vuoden 1925 puolivälin ja 1926 lopun välisenä aikana myytiin yli 13 000 11-sarjalaista. Asiakskuntaan lukeutui myös Charles Lindbergh.[1]
Vuonna 1928 esiteltiin 3,9-litrainen Airman-malli, jossa oli ensimmäistä kertaa etupyöräjarrut. Jarrujärjestelmänä oli edistykselliset Lockheed-nestejarrut. Pitkäalustaisiin malleihin tuli jo teräsrunko ja seuraavana vuonna se tuli kaikkiin malleihin. Useimmissa Franklin-malleissa oli hiljaisella kakkosella varustettu vaihteisto. Dietrich suunnitteli linjakkaan Speedster-version. Valikoimassa ollutta 4,5-litraista kuusisylinteristä moottoria käytettiin myös kaksitasoisen Waco-lentokoneen voimanlähteenä. Tähän aikaan suurin osa malleista maksoi 2 200–3 500 dollaria ja kalleimmat erikoismallit 7 200 dollaria.[1]
Tuotannon loppu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuonna 1930 markkinoille tuli Series 14, jonka etusäleikkö oli uusittu. Jäähdytyksessä käytettiin sivuilmapuhallusta. 1932 autoihin tuli synkronoitu vaihteisto ja vapaakytkin. Samaan aikaan esiteltiin Dietrichin muotoilema ahdetulla 6,8-litraisella V12-moottorilla varustettu Series 17. Auton akselivali oli 3 660 millimetriä. Prototyypin massa oli ollut kaksi tonnia, mutta autossa käytettiin alihankinta-akseleita ja puolielliptisiä jousia, jolloin auto painoi lopulta lähes kolme tonnia. Tyylikkään ja suorituskykyisen auton suurin teho oli 150 hevosvoimaa ja huippunopeus 150 km/h. Auto maksoi aluksi 4 400 dollaria, mutta sen hintaa pudotettiin 2 885 dollariin. Tästä huolimatta se ei käynyt kaupaksi. Franklinien myynti oli romahtanut 1930-luvun alussa; vuonna 1931 myytiin vain 2 851 Franklinia. Tehtaan viimeinen uusi malli oli vuonna 1933 esitelty Olympic, jossa oli Franklinin kuusisylinterinen moottori ja REO:n alusta sekä kori. Tehdas suljettiin seuraavana vuonna.[1]
Perintö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Franklinin patentit osti Air-Cooled Motors Corporation, jonka nimeksi tuli myöhemmin Franklin Engine Company. Yrityksen Syracusen tehdas erikoistui pienlentokonekäyttöön tarkoitettujen bokserimoottorien valmistamiseen. Vuoden 1948 Tuckerin voimanlähteenä käytettiin Franklinin helikopterikäyttöön suunnittelemaa kuusisylinteristä bokserimoottoria.[1]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Franklin Wikimedia Commonsissa
