Caton opetuksia

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Caton opetuksia
Dicta Catonis
Sivu teoksen vuoden 1475 laitoksesta.
Sivu teoksen vuoden 1475 laitoksesta.
Alkuperäisteos
Kirjailija tuntematon
Kieli latina
Genre opetusrunous
Julkaistu 100–300-luku
Suomennos
Suomentaja Arto Kivimäki
Kustantaja Planeetta-antikvariaatit
Julkaistu 2020
ISBN 978-952-94-3852-5
Nuvola apps bookcase.svg
Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta

Caton opetuksia (lat. Dicta Catonis tai Disticha Catonis) on runomuotoisia moraalisia opetuksia kokoava latinankielinen teos 100–300-luvulta. Se on laitettu Cato vanhemman nimiin, mutta on todellisuudessa syntynyt paljon hänen aikaansa myöhemmin.[1][2]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkuperä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Caton opetukset on ollut tarkoitettu kouluihin oppilaiden ensimmäiseksi oppikirjaksi. Sen avulla on opeteltu lukemista ja kirjoittamista, ja siinä sivussa lapsille on opetettu moraalisia periaatteita.[2] Teoksen syntyaikaa ei tunneta varmuudella, ja siitä on erilaisia teorioita. Varhaisimmissa ajoituksissa teos ajoitetaan noin vuoteen 100[2] ja myöhäisimmissä 200–300-luvulle.[2][3] Viimeistään teos on ollut olemassa 300-luvulla, jolloin siitä tunnetaan lainauksia.[2]

Myöskään kokoelman alkuperäistä kirjoittajaa tai kokoajaa ei tunneta. Varmuudella se ei ainakaan liity suoraan Cato vanhempaan (234–149 eaa.), jonka nimiin se on myöhemmin laitettu todennäköisesti siksi, että teoksen kokoaja halusi osoittaa arvostustaan tälle Rooman ensimmäisenä moralistina ja roomalaisen hyveellisyyden perikuvana tunnetulle miehelle. Teosta ei kuitenkaan voida pitää väärennöksenä, sillä se ei edes pyri jäljittelemään Caton tyyliä. Sen sijaan on mahdollista, että se on pyritty sepittämään Caton puheiden ja teosten hengessä.[1][2] Caton ääntä käytti hieman samaan tapaan myös Cicero teoksessaan Vanhuudesta.[2]

Ajan kuluessa kokoelmaa on yritetty liittää myös muihin Cato-nimisiin henkilöihin.[2] Siméon du Bois (Bosius) sai 1500-luvulla monet uskomaan, että olisi löytänyt teoksen jostakin käsikirjoituksesta nimen ”Dionysius Cato”. Kyseinen väärennetty nimi esiintyy kokoelman versioissa aina 1800-luvulle, kunnes lopulta osoitettiin selvästi, ettei kyseistä henkilöä ole koskaan ollutkaan.[1][2] Virheellinen tieto ”Dionysius Catosta" kirjoittajana esiintyy silti edelleen silloin tällöin. On myös ehdotettu, että kokoelman nimi liittyisi ennemmin Cato nuorempaan kuin vanhempaan, sillä monet opetukset sopivat myös hänen ajatusmaailmaansa. Tämä ehdotus ei ole kuitenkaan saanut laajaa hyväksyntää.[2]

Kokoelman opetusten itsensä alkuperä palautuu antiikin Kreikkaan ja Roomaan pitkään perinteeseen. Roomalaisista kirjailijoista osa sen opetuksista voidaan jäljittää muun muassa Horatiukseen, Ovidiukseen ja Seneca nuorempaan.[1]

Käyttö ja vaikutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kokoelmaa käytettiin opetuksessa laajasti myöhäisantiikin aikana ja keskiajalla. Siitä esiintyi useita erilaisia versioita, joista osa lauseista oli jätetty pois, tai lauseita oli lisätty. Keskiajalla kokoelma myös sopeutettiin kristilliseen arvomaailmaan, ja siihen tehtiin kristillisiä lisäyksiä varsinkin selityksinä teoksen käsikirjoitusten marginaaleihin. Varsinaisia opetuslauselmia ei muuteltu yhtä paljon. Säilyneiden katkelmien perusteella Caton opetuksia on ollut käytössä keskiajalla myös Suomessa.[2]

Teos käännettiin keskiajalla myös muille kielille. Varhaisin tunnettu käännös on islanninkielinen suhteellisen vapaa runokäännös Hugsvinnsmál 1200-luvulta. 1400-luvulle tultaessa käännöksiä oli tehty jo useille kielille. Erasmus Rotterdamilainen toimitti teoksesta laajalti käytetyn laitoksen 1500-luvulla.[2] Teoksen laaja käyttö eri puolilla on hyvä esimerkki kulttuurijatkumosta antiikista keskiajalle.[4]

Arto Kivimäen tekemä suomennos julkaistiin vuonna 2020.[4] Suomennos perustuu tekstilaitokseen, jossa teksti on pyritty palauttamaan lähelle alkuperäistä versiota muun muassa karsimalla siitä pois myöhemmät lisäykset.[2]

Sisältö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Caton opetuksia on moraalisten opetusten kokoelma, jonka opetukset ovat käytännönläheisiä ja käsittelevät erityisesti henkilökohtaista elämää.[1] Niissä koulupoikaa neuvotaan kuin tämä olisi jo aikuinen. Tärkeinä ominaisuuksina nousevat esille itsehillintä, kärsivällisyys ja vaatimattomuus. Myös opiskelun merkitystä korostetaan. Ohjeissa näkyvät monet antiikin filosofian moraaliopit, kuten kardinaalihyveet. Ohjeet ovat luonteeltaan hyvin maallisia, ja viittauksia uskontoon on vain vähän.[2][4]

Opetukset on esitetty lyhyinä runomuotoisina sentensseinä, joihin kaikkiin sisältyy joku moraalinen ajatus nokkelasti ja mieleenpainuvasti ilmaistuna.[4] Runomitoiltaan teos muistuttaa varhaisen keisarikauden runoilijoita, kuten Vergiliusta ja Maniliusta.[2]

Teoksen kannet painoksesta noin vuodelta 1760–1800. Tässä teos on laitettu aikakaudelle tyypillisesti virheellisesti ”Dionysius Caton” nimiin.

Teos jakaantuu seuraavasti:[1][2]

  • Johdantokirje proosamuodossa (epistula, pars prohemialis)
  • 57 lyhyttä lausetta proosamuodossa yksisäkeinä (brevis sententiae, pars prosaica, monosticha)
  • Neljä kirjaa opetuksia heksametrimuotoisina distikoneina eli parisäkeinä, toisin sanoen kukin opetus koostuu kahdesta heksametrisäkeestä (disticha) (144 parisäettä eli 288 säettä):
    • Kirja I: 40 parisäettä
    • Kirja II: 31 parisäettä
    • Kirja III: 24 parisäettä
    • Kirja IV: 49 parisäettä

Alkuosan johdantokirje ja lyhyet lauselmat on tunnettu yhdessä myös nimellä Cato parvus eli ”Pieni Cato”, ja neljä parisäkeiden kirjaa nimellä Cato magnus eli ”Suuri Cato”. Toisen, kolmannen ja neljännen kirjan alussa on keskiajalla lisätyt johdantorunot.[2] Suomennokseen on liitetty opetuslauseiden oheen Remigius Auxerrelaisen ja Erasmus Rotterdamilaisen tekemiä selityksiä.[2]

Esimerkkejä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eräitä esimerkkejä teoksen parisäkeistä ovat (suomennos Arto Kivimäki):

  • Quae nocitura tenes, quamvis sint cara, relinque: utilitas opibus praeponi tempore debet.
”Luovu kaikesta turmiollisesta, vaikka kuinka siitä pitäisit: ajan mittaan hyöty menee arvokkaan edelle.” (I.6.)
  • Cum tibi vel socium vel fidum quaeris amicum, non tibi fortuna est hominis sed vita petenda.
”Etsiessäsi luotettavaa ystävää tai kumppania älä katso miten hän menestyy, vaan miten hän elää.” (IV.15.)
  • Cede loco laesus, Fortunae cede potenti: laedere qui potuit, poterit prodesse aliquando.
”Kohtalon lyödessä väisty, anna mahtavalle periksi: joka pystyy vahingoittamaan, pystyy myös auttamaan.” (IV.39.)

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f Schiesaro, Alessandro: Dicta Catonis Oxford Classical Dictionary. Viitattu 12.4.2021.
  2. a b c d e f g h i j k l m n o p q r Kivimäki, Arto: ”Johdannoksi” ja ”Jälkisanat”. Teoksessa Caton opetuksia 2020, s. 7–8, 123–153.
  3. Catonis dicta/Dicta Catonis (Catonis disticha/Disticha Catonis) Brill’s New Pauly Supplements I – Volume 2 : Dictionary of Greek and Latin Authors and Texts. Brill. Viitattu 12.4.2021.
  4. a b c d Luhtala, Anneli K.: Imarteleviin ihmisiin älä liikaa luota, opasti antiikin Rooman valtiomies – Tällaisia ovat yli 2000 vuotta sitten eläneen Caton opetukset, joista monesta voi olla hyötyä vieläkin Helsingin Sanomat. 18.1.2021. Viitattu 12.4.2021.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomennos[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Caton opetuksia. Suomennos, selitykset ja jälkisanat Arto Kivimäki. Helsinki: Planeetta-antikvariaatit, 2020. ISBN 978-952-94-3852-5.

Muita käännöksiä ja tekstilaitoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Catonis Disticha. Teoksessa Poetae Latini minores. Volumen III. Recensuit et emendavit Aemilius Baehrens. Lipsiae, MDCCCLXXXI (Leipzie, 1881).
  • Dicta Catonis. Teoksessa Avianus, Hadrian, Florus, Nemesianus, Reposianus, Tiberianus, Phoenix, Rutilius Namatianus: Minor Latin Poets. Volume II: Florus. Hadrian. Nemesianus. Reposianus. Tiberianus. Dicta Catonis. Phoenix. Avianus. Rutilius Namatianus. Others. Translated by J. Wight Duff, Arnold M. Duff. Loeb Classical Library 434. Cambridge, MA: Harvard University Press, 1934.
  • Disticha Catonis. Recensuit et apparatu critico instruxit Marcus Boas. Opus post Marci Boas mortem edendum curavit Henricus Johannes Botschuyver. Amstelodami, MCMLII (Amsterdam, 1952). Latinankielinen alkuteksti ja englanninkielinen käännös.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]